60. Tilastoja, havaintoja ja tuulahduksia

”Ja perkele vei hänet korkealle vuorelle ja näytti hänelle yhdessä tuokiossa kaikki maailman valtakunnat ja sanoi hänelle: ”Sinulle minä annan kaiken tämän valtapiirin ja sen loiston, sillä minun haltuuni se on annettu, ja minä annan sen, kenelle tahdon. Jos sinä siis kumarrut minun eteeni, niin tämä kaikki on oleva sinun.” (Luukas 4:5-7)

 

Vale, emävale, tilasto, on tuttu sanonta joka ehkä yrittää antaa vihjeen siitä, miten vakavasti eri tilastoihin ylipäätään tulisi suhtautua. Ne kun saadaan kohtalaisen vaivattomasti näyttämään juuri siltä, miltä niiden halutaan näyttävän. Oltakoon muuten tuon sanonnan alkuperästä mitä mieltä tahansa, minä luulen kuulleeni sen ensimmäisen kerran Timo Soinin sanomana.

Aivan oven edessä on jälleen aika, jolloin gallup-gurut joutuvat (elleivät ole jo joutuneet) jonkinlaiseen ekstaasiin käyriensä ja pylväidensä kanssa. Vaalit kun ovat kohta edessä.

Oman blogini tilastoista (joka muuten marraskuun 28:s päivä täytti kolme vuotta) sen verran, että jos haluaa elää itsepetoksessa – joka tosin nykyisin näyttäisikin olevan niitä suosituimpia urheilumuotoja – ja saada aikaan paljon näyttöjä eli blogilla vierailuja, kannattaa harrastaa sitä itse, kirjautumatta sisään. Ja uskotella sitten itselleen että täällähän käy kuhina. En suuresti ihmettelisi vaikka myös sisäänkirjautuneena itse tekemäni koluamiset näkyisivät tilastoissa.

Mutta siihen, mistä päin maailmaa ulkopuoliset ”kurkkijat” tulevat, ei sen sijaan juurikaan voi vaikuttaa. Ei ainakaan minun kyvyilläni ja taidoillani. Esimmäinen vuosi (ainakin) meni sen huolestuttavan huomion merkeissä että ”Putinin Pojat” -on ylivoimaisesti suurin blogistani kiinnostunut ulkomainen ryhmä. No, se on nykyisin jo taakse jäänyt skenaario sikäli että sieltä ei sen koommin ole kurkistuksia tullut, eli käyntimäärä ei ole lisääntynyt. Ovat kai todenneet allekirjoittaneen vaaralliseksi korkeintaan itselleen.

Nykyisin jopa USA on kirinyt rinnalle ja ajanut Venäjän Federaation ohi! Ehdotonta ykkössijaa pitää kuitenkin Espanja! Ruotsi, Englanti, Namibia ja Viro seuraavina. Seitsemän kärkimaata kaikkiaan kahdeksastatoista mainitakseni.

Jos nyt ei ihan tilastoinnin määritelmiin, niin ainakin ympäröivän yhteiskunnan tarkkasilmäiseen havainnointiin; liittynee huomion kiinnittyminen Iltalehden blogistiluettelossa tapahtuneeseen muutokseen. Jokunen päivä sitten näet tuohon joukkoon liittyi kosmologi Kari Enqvist. Tuosta lisäyksestä joku ilkikurinen havainnoitsija saattaisi tehdä sellaisen johtopäätöksen, että jos Iltalehden palturin määrä tähän mennessä on ollut lähinnä kosmeettista, saattaa se jatkossa saada kosmiset mittasuhteet!

Enkä tiedä vastaako tämä Iltasanomien kolumnisti Jyrki Lehtolan taannoiseen huutoon, jossa hän peräänkuulutti, ymmärtääkseni Aarno Laitisen aikoinaan lanseeraamia, ”päivystäviä dosentteja” takaisin. Mutta ainakin yksi sellaisen tuntomerkit kenties hyvinkin täyttävä näyttäisi olevan Seurakuntalainen -verkkolehdestä löytyvä Dosentti Matti Myllykoski ulostuloineen: ”Jos tupakoitsijoita ei häädetä pois yhteiskunnasta, kirkonkaan ei pitäisi savustaa ulos konservatiivejaan.”

”Asiahan ei tietenkään minulle kuulu”, kuten Pätkä luultavasti taas tässä kohtaa sanoisi. Mutta luulisi jonkinlaisten ”kellojen soivan” kirkollisen konservatiivin korvien välissä, tullessaan verratuksi tupakoitsijoihin. Jotka nyky-yhteiskunta mieluiten näkisi ammuttavan vaikkapa Kuuhun. Karkeasti ryhmitellen edellä olevan voi tulkita siten että jumaliset on eristettävä jonkinlaiseen kirkolliseen koilliskulmaan, pois jumalattomia häiritsemästä. Ei kuitenkaan kokonaan pois, tuiki tarpeellista kirkollisveroa maksamasta!

Eipä tarvita kovinkaan kummoisia ennustajan lahjoja sen toteamiseen että kaukana eivät tänäkään päivänä ole ne ajat jolloinka (2. Tim. 3:12) sanat muuttuvat lihaksi: ”Ja kaikki, jotka tahtovat elää jumalisesti Kristuksessa Jeesuksessa, joutuvat vainottaviksi.”

Olen aikaisemmissa postauksissa omalta osaltani yrittänyt kiinnittää huomiota siihen että Raamatussa mainitut ennustukset toteutuvat, tykättiin siitä tai ei. Poimintoja niihin (postauksiin) on otettu kirjasarjasta ENNUSTUKSET TOTEUTUVAT 1-4.

 
Yksi ”viattomimmista” esimerkeistä; ettei kiinnostus yliluonnolliseen tms. – olkoonkin että niin sanottu sivistys on työntänyt Raamatun romukoppaan – ole minnekään kadonnut, ovat horoskoopit. Jotka liittyvät Jumalan kieltämiin tähdistä ennustamisiin. Ote Hal Lindseyn 70-luvulla kirjoittamasta kirjasta, nimeltä: MAA ENTINEN SUURI PLANEETTA, sivulta 11: ”Nykyään on horoskooppi jo tuhannessa kahdessasadassakahdeksassakymmenessä Yhdysvaltojen tuhannesta seitsemästäsadastaviidestäkymmenestä päivälehdestä.”

 
Alla on vähän pidempi tuulahdus samalta 70-luvulta, joka sekin on Hal Lindseyn kirjoittamasta kirjasta. Jolla on hurja, jopa pelottavakin nimi. Jokainen päätelköön itse, onko tässä ajassa nähtävissä merkkejä näiden kirjojen sanoman paikkansa pitävyydestä. Muuten, tuossa alkuun lainatussa raamatunkohdassa kannattaa kiinnittää huomiota siihen, ettei Jeesus suinkaan kiistänyt perkeleen toistaiseksi voimassa olevaa hallintaoikeutta tähän Tellukseen!

SAATANA ELÄÄ JA VOI HYVIN MAA-PLANEETALLA, s. 50-51:

”Neljäntoista vuoden aikana ovat sadat opiskelijat valittaneet minulle, että heidän uskonsa on joutunut yliopiston teologisilla ja filosofisilla kursseilla harkitun ja voimakkaan hyökkäyksen kohteeksi. Jotkut ovat suorastaan saaneet huonoja arvosanoja hyvin tiedoin läpäisemistään kuulusteluista pelkästään siitä syystä, että he ovat esittäneet asiasta kristillisen näkökannan, joka on perustunut Raamatun kirjaimelliseen totenapitämiseen.

Saksasta liikkeelle lähtenyt Raamatun kritiikki on huipentunut siihen, että Raamattu on hyljätty melkein kaikissa maailman yliopistoissa ja korkeakouluissa täysin epäluotettavana epähistoriallisena asiakirjana.

On surkuhupaisaa, että Raamattu hyljättiin nimenomaan siksi, ettei yliluonnolliseen enää uskottu. 1960-luvun lopussa alkoi kuitenkin uusi suuntaus, joka hyväksyi ESP-ilmiöt ja muut yliluonnollisuuden muodot. Raamattu on siitä huolimatta jäänyt romukoppaan.

Nyt meidän opiskelijanuorisomme tekee kokeita ESP:n ja okkultismin alueilla ilman mitään luotettavaa kriteeriä, joka auttaisi heitä ymmärtämään kokemansa ilmiön alkuperää.

Massaschusettsin teknologisen instituutin professori kuvaa kokemusta, joka hänellä oli koulun parhaista oppilaista kootussa seminaariryhmässä. Hän kertoi, että keskustelu kääntyi aasialaisesta filosofiasta mietiskelyyn, joogaan, Zeniin ja sitten I Chingiin (kirjaan, joka esittää muinaiskiinalaisen ennustusjärjestelmän), jang-jinin makrobioottiseen dieettiin, Maher Babaan, astrologiaan, astraaliruumiiseen, sähkömagneettisiin kenttiin, ufoihin, tarot-kortteihin, parapsykologiaan, noituuteen ja magiaan.

Professori lisäsi, etteivät hänen seminaariryhmänsä opiskelijat leikitelleet aiheilla vaan ottivat ne vakavissaan. ”Eivätkä he olleet mitään plebeijejä, alempaa rahvasta”, professori sanoi. ”He olivat intellektuaalisesti maan ylimystöä.””

56. Suloisen suvaitsevaista

”Vaan mitäpä tuosta, kunhan Kristusta vain tavalla tai toisella julistetaan, joko näön vuoksi tai totuudessa! Ja siitä minä iloitsen, ja olen vastakin iloitseva.” (Fil. 1:18)

 

Eipä tainnut Don Richard Jumalharha -kirjaa kirjoittaessaan aavistaa sen myötä kunnostautuvansa evankelistan saralla! Näin ainakin mikäli uskomme amerikkalaista terapeuttia ja yliopisto-opettajaa Judith R. Babarskya (Uusi Tie 2. 5. 2014, Leif Nummela), joka uskoon tultuaan kiittää tytärpuoltaan siitä että tämä suositteli hänelle luettavaksi tuon Dawkinsin kirjan. Ja miksipä emme uskoisi? Evankeliumi Kristuksesta näyttää siis toimivan jopa uusateistin anti-julistamana! Dawkinsin tiedetään taannoin todenneen, että Darwin on tehnyt mahdolliseksi olla älyllisesti ateisti. Samaa ajatuskuviota hieman toisin painottaen, Darwin on tehnyt älyttömyyksien julistamisesta salonkikelpoista.

 

Pekka Reinikainen totesi TV7 -ohjelmassa osuvasti, etteivät ateistit tarkemmin ottaen ole ”Jumalan kieltäjiä, vaan vastustajia.” Huomasin Suomen Kuvalehdessä uutisen, joka saattaa jonkin verran sylettää ateisteja. Sillä (hieman yllättäen) tutkijatkin ovat pääsemässä ytimeen ja todenneet että ”lapset ovat synnynnäisiä uskovaisia!” Voidaan siis sanoa että tutkijat tietävät vihdoin sen saman, minkä lapsikin tietää. Nimittäin että meissä jokaisessa on integroituna tietoisuus Jumalasta.

 
Onkohan missään asiassa tämän maan kamaralla tapahtunut yhtä mittavaa ja automaattista konsensusta, kuin mitä tälläkin hetkellä ajankohtaisessa Israel -vastaisuudessa on tapahtunut, ja yhä enenevässä määrin tapahtuu? Jokainen itseään vähänkin intellektuellina pitävä, tai sellaiseksi halajava, kokee velvollisuudekseen olla pro-Gaza, alas Israel -henkinen. Näille Israel on yksipuolisesti iso paha susi, joka kiusaa pienempiään. Heidän silmänsä eivät ilmeiseti näe edes kartalta mittasuhteita, kuka on pieni ja ketkä suuria.

 
Vahvistamaton urbaani legenda kertoo erään hautaustoimiston mainoksesta: Miksi eläisit, kun Smithin hautaustoimisto hautaa sinut edullisesti? Lähi-idän uutisoinnissa kansainvälinen – eikä vähiten suomalainen – media näyttää omaksuneen jokseenkin saman sloganin: Miksi vaivautua harrastamaan tutkivaa journalismia, vaarantamalla oman henkensä. Kun Hamasin/Fatahin/Al-Qaidan – ja mitä näitä nyt onkaan – tiedotusosasto antaa tiedot nopeasti, vaivattomasti ja mikä parasta; ilman suuria kustannuksia?!

 
Näpi irti Gazasta -iskulause on tullut viime päivinä tutuksi. Ironista tässä on se että sen takana ovat jokseenkin samat tahot jotka kannattavat, niin sukupuolineutraalia avioliittolakia, kuin muidenkin, perinteisesti Raamatusta nousevien arvojen romuttamista. Totuus on että ilman Hamasia, ja muita samalla agendalla varustettuja, tuolla alueella vuorollaan vaikuttavia terroristijärjestöjä gazalaisilla olisi kissan päivät. Hiljattain osui silmään – liekö ollut twitterissä – aiheellinen kysymys: miksi Gazassa ei ole pride-kulkueita?

 
Israel on demokratiassaan vapaamielisempi (jopa liiankin vapaamielinen, jos minulta kysytään), kuin moni länsimaa. Jopa, näin uskallan sanoa, Suomeakin vapaamielisempi. Siellä muun muassa kyseisten kulkueiden järjestämisessä ei ole ongelmia. Mutta: kuten kotimainen politiikka pienessä mittakaavassa osoittaa; väärä puolue, tai väärä mies ei VOI esittää mitään varteenotettavaa. Samoin ei Israelia sen pitkälle viety demokratia liberalismeineen VOI hyödyttää edes länsimaiden silmissä, koska se on Israel!

 
Israelin Jumalalla kuitenkin on ainoana tähän Tellukseen maanomistajan, ja jopa tekijän oikeus; ja Hänpä taitaakin eräänä päivänä sanoa: Näpit irti Gazasta ja muistakin Israelille kuuluvista alueista, sillä minä olen tuon alueen heille antanut!

 
”Sodassa sen ensimmäinen uhri on totuus.” Näin kuuluu tuttu sanonta eikä ole epäilystäkään siitä etteikö se pitäisi paikkaansa. Voidaan jopa sanoa että se (totuus) on kuollut jo monta kuolemaa ilman sotaakin, eikä toden puhujalla ole koskaan ollut mainittavan suurta ihailijakerhoa. Jos totuus vielä sinnittelee hengissä, se on muuttunut henkilökohtaiseksi: jokaisella on omansa. Suvaistevaisuudesta voidaan sanoa jokseenkin samaa; jokaisella on siitä oma käsityksensä.

 
Menneinä vuosina, silloin kun suvaitsevaisuus terminä oli tuntemattomampi eikä sitä vielä oltu kliseeksi kulutettu, suvaitsevaistoa saattoi hyvinkin kuvata erään määritelmän mukainen lause: ”Mä en vihaa mitään niin kuin rotusortoa ja mustalaisia.” (Sorry romanit, mutta valaisevana esimerkkinä tämä oli pakko sanoa).

 
Nykyisin tuo määritelmä on ajan hengen mukaisesti päivittynyt jonkin verran laajempaan skaalaan: Mä en vihaa mitään niin kuin rasisteja, vihapuhujia, impivaaralaisia, populistisia perussuomalaisia, Timo Soinia, Jussi Halla-ahoa, Teuvo Hakkaraista, yleisesti perussuomalaisia, Raamatun todesta ottavia fundamentalistikristittyjä, kreationisteja, toisin ajattelijoita; niin ja tietysti: Israelia.

 
Raamatun totuuksien poisselittäjien määrä tuntuu sekin näinä päivinä lisääntyvän kuin sienet sateella, ja nimenomaan kirkollisissa (seurakunnallisissa) piireissä. Äänekkäimpien humanistien mielestä modernin ihmisen ei oikeastaan tarvitse Raamatusta juurikaan välittää, koska se aika -ja kulttuursidonnaisena on ikään kuin aikansa lapsi.

 
Toisaalta, eivät taida nuo ”kulttuurisidonnaisuusapostolit” arvatakaan, kuinka oikeassa ovat! Sillä, jos saivartelu jätetään sikseen; ei ole aikaa, paikkaa tai kulttuuria johon Raamattu ei olisi sidoksissa. Oletko nimittäin tullut ajatelleeksi että – vaikka sen ei katsota kelpaavan historian kirjaksi – se silti kertoo rohkeasti jopa tulevastakin historiasta, etukäteen ”niin kuin se jolla on valta.” Ollen näin muodoin jopa futuristinen!

 
Maailmanpoliittinen arkipäivä, jopa ihan tässä maamme rajojen lähellä kokoaa sen verran uhkaavan näköisiä pilviä taivaanrantaan, ettei pieni jäniskevennys tähän loppuun liene haitaksi. Sellaisena toimikoon Kasmirin Vadelmaveneen lyriikasta (jossain määrin kieroutuneeksi?) korvamadoksi marjametsässä muotoutunut kerto. Siinä saattaisi muuten olla aineksia jopa jonkinlaiseksi hallituksen tulevan ulko- ja turvallisuuspoliittisen manifestin tunnussävelmäksi: Natoon Putinia pakoon soudan Natoon who ooo…

47. Varokaa kirjanoppineita!

”Mutta sinä, Daniel, lukitse nämä sanat ja sinetöi tämä kirja lopun aikaan asti. Monet sitä tutkivat, ja ymmärrys lisääntyy.” (Dan. 12:4) 

Vahvistamaton urbaani legenda tietää kertoa Vatikaanin kaduilla lastenvaunua työntävästä nunnasta, jolta kysyttiin: Onko tämä Vatikaanin nykyistä käytäntöä? Johon vastaus kuului: Ei, kyllä tämä on kardinaalimunaus. Jos kohta edellä oleva kertomus saattaa olla fiktiivinen, on muita tosielämän ”kardinaalimunauksia” ollut riittämiin. Tasapuolisuuden nimissä todettakoon, että osataan sitä muuallakin. Mutta jos itse Paavilta ei löydy jämäkkyyttä, vaan ainoastaan poliittisesti korrekti, ympäripyöreä vastaus päivänpolttavaan aiheeseen, onko mikään ihme vaikka kardinaalit tunaroivat?

Tuomiovaltaa ei ihmisillä Raamatun mukaan ole (hassu, liekö yksinomaan suomalainen ilmiö tässä valossa on se, että meiltä löytyy tuomiokirkko tuomiokapituleineen ja tuomiorovasteineen), mutta kyllä ”pasunan” pitää antaa niin selkeä ääni, että väki tietää valmistautua.

Se evankeliumi jonka tällainen kouluja käymätön, mutta kuitenkin normaalilla sisälukutaidolla varustettu tavisfundis löytää Raamatusta, ei ole poliittisesti korrektia ja ketään loukkaamatonta laatua. Mutta jos maailmasta on tullut synnitön, niin miksi tai mistä pitäisi kehottaa tekemään parannusta? Ilmeisesti sen varmistamiseksi ettei näin tarvitsekaan tehdä, joku on keksinyt ettei ihminen edes voi itse parannusta tehdä! Ja jos kävisi niinkin, ettet päätyisikään taivaaseen, niin eipä hätää: Sinut vain annihiloidaan nopealla ja kivuttomalla toimituksella, eikä sinua sen jälkeen vain yksinkertaisesti ole. Mikään ei enää piinaa eikä häiritse; eivät edes nuo Jeesuksen mainitsemat ”mato ja tuli.”

Vielä tuohon korrektiuteen liittyvänä, säännön vahvistavana poikkeuksena, täytyy mainita ainakin täällä Suomessa Israel, Perussuomalaiset ja kristityt – jälkimmäisistä aivan erityisesti Päivi Räsänen – joita voidaan, ja ilmeisesti pitääkin lyödä ”kuin vierasta sikaa” – kuten sanonta kuuluu. Edes Jumalan loukkaamista ei tarvitse vältellä, ei edes uskonnollisissa piireissä. Kunhan vain Islamin edessä heittäydytään kasvoilleen!

Ihan tavallisen raamatunlukijan talonpoikais-teologisesta perspektiivistä asioita katsellessani ajattelen, että kun iankaikkinen Jumala puhalsi ihmiseen elämän hengen, on ainakin yhden osan ihmisessä oltava iankaikkista laatua. Olkoon sitten kyse sekulaarista tai uskovasta ihmisestä. Jos Jumala voi annihiloitua olemattomiin, niin sitten myös ihmisen iankaikkinen sielu. ”Näin minä uskon, totisesti uskon” – pohojalaasta uskontunnustusta lainaten. Käteväähän se tietysti olisi elää kuin pellossa, ja päästä lopulta – jos ei taivaaseen – niin ainakin tuomion alta kuin koira veräjästä!

Niin, mikäpä minä olen sanomaan. Mutta mielestäni tässä kuitenkin on pelastuksen kannalta kyse yhtä olennaisesta asiasta kuin sisäpiirilegendana aikanaan kiertäneessä dilemmassa: Jos kärpänen putoaa ehtoollisastiaan, pyhittyykö kärpänen vai saastuuko viini?

Luulen kuitenkin jokaisen – joko julki tai salaa – haaveilevan ikuisesta elämästä. Jos siis kävisi niin että sinä, päästyäsi taivaaseen, huomaisit että sinua on sikäli ”huijattu”, että ulkopuoliset vain annihiloidaan, eikä helvettiä olekaan, etkös kuitenkin itse ole päässyt iankaikkiseen elämään!?

Mutta mistä sitten tietää tulleensa sille huonommalle puolelle? No siitä kun kaiuttimista tulee vuoroin Dingoa, ja Erinin Vanha nainen hunningolla, eikä mistään löydy nappulaa, josta saisi edes ääntä pienemmälle; saatikka pois kokonaan! (Oli pakko tämäkin laittaa, senkin uhalla että toistan itseäni, sillä Puujalka on ikäänkuin keskimmäinen nimeni. In english: Puujalka is my middle name).

Oi niitä aikoja kun keskipitkillä kuunneltiin Luxenburgia tai jotain merirosvoradiota; artistit vielä tiedostivat mitä tarkoittaa ”lyhyestä virsi kaunis”; musiikki oli vielä musiikkia eikä mitään konehumppaa, jonka yhtä nykykappaletta olisi kai tuolloin kutsuttu pitkäsoitoksi; rappari ja muusikko olivat eri ammattikuntaa!

Danielille luvattiin ymmärryksen loppua kohden lisääntyvän. Kun taas toisaalla Jeesus joutui moittimaan saddukeusten ymmärtämättömyyttä ”sentähden, etteivät tunne kirjoituksia.” Nämä kun eivät uskoneet – kuten eivät tämänkään päivän saddukeukset – ylösnousemukseen. Näistä kahdesta raamatunkohdasta voidaan yhdistää johtopäätökseksi, ettei oikeanlainen ymmärrys kuitenkaan lisäänny, jos tutkii vääränlaisia kirjoituksia. Ei ehkä sittenkään vaikka tutkisi oikeanlaisia kirjoituksia, mutta vääränlaisilla motiiveilla!

Tuohon edellä mainittuun viitaten, ja koska Raamattukin taas toisaalla kehottaa tottelemaan ”enemmän Jumalaa kuin ihmisiä”, on helppo loppukaneetiksi yhtyä itsensä Jeesuksen sanoihin, jotka löytyvät Markuksen evankeliumista: ”Varokaa kirjanoppineita.”

42. Ateistinen luopioteologia

”Kristinuskon ja muiden uskontojen kohtaaminen ei koskaan voi tapahtua ekumeenisen liikkeen puitteissa, ilman että se johtaa synkretismiin. Kristinuskon ja muiden uskontojen kohtaamista kutsutaan lähetystyöksi, ei ekumeeniseksi liikkeeksi.” (Torstein Nilsson).

On ilmeisen selvä asia, että mikäli lähetystyön perustaksi hyväksytään ne käsitykset, jotka  tänä päivänä vallitsevat Kirkkojen Maailmanneuvoston lähetystyön ja evankelioimisen jaostossa, se merkitsee selvästi lähetystyön loppua (Ennustukset toteutuvat 2, sivu 193).

Ellen ihan väärin muista, jokunen päivä sitten – liekö jo viikkoja – oli jossain maininta, lienee ollut oululaisen naispiispan kannanotto, että lähetystyö joutaisi lopettaa kokonaan. En tiedä sinusta, oletko pannut merkille, mutta minä ainakin muistan uskoontuloni aikoihin, ja pitkälle sen jälkeenkin lähetystyön olleen arvossaan enemmän  kuin mitä tänä päivänä. Jonkinlainen gloria liittyi tuohon aikaan lähetyssaarnaajiin, ainakin helluntaipiireissä.

Saattaa hyvinkin olla jonkinlaista ”omasta päästä kalakeittoa” nämä viimeaikaiset vuodatukseni, mutta mielestäni olisi hyvä itsekunkin pysähtyä tarkkaamaan ajan merkkejä sen suhteen, missä omasta näkökulmasta katsottuna näyttäisi maailma makaavan. Onko Raamattu oikeassa todetessaan jo tuhansia vuosia sitten, mihin suuntaan asiat kehittyvät loppunäytöksen lähestyessä, vai puhuuko se peräti palturia? Pelottavan oikeaan osuvaltahan tuo tähänastisen perusteella näyttäisi!

Tiedä häntä miksi, mutta noita allaolevia kommentteja lukiessa tulee mieleen lainaus, jonka toisessa yhteydessä olen aiemmin tilapäivittänyt. Olkoonkin, ettei se välttämättä ole ihan kontekstiin liittyvä. Ainakaan noita mielipiteiden esittäjiä ei voi oppimattomiksi syyttää: ”Kouluja käymätön voi varastaa tavaravaunusta; akateemisesti sivistynyt voi nyysiä koko rautatien” (Theodor Roosevelt, Ajatusten aarteita s. 153).

On merkille pantavaa, jopa hassua, että tieteessä minkäänlainen satuilu ei ole liian mielikuvituksellista, merkitäkseen meille jotakin. Kun taas Raamatusta sellaiseksi halutaan väittää lähes kaikki. Kunhan ei vain tarvitse uskoa Luojaan ja luomiseen!

>> Et. 2, s. 121-125 <<

Sana rististä on aina ollut maailman silmissä pahennus ja hullutus. Luonnollinen ihminen ei ota vastaan sitä, mikä on Jumalan Hengestä; se on hänelle hulluutta. Ja teologia, joka pitäytyy ristin sanaan ilman  kiertelyitä ja selityksiä, ei voi koskaan toivoa saavansa tunnustusta tässä maailmassa, ei ”tieteenä” eikä minään muunakaan.

Sanan rististä, Jeesuksen sijaiskärsimisestä syntiemme tähden, modernistinen teologia kieltää. Tietenkään ei kielletä sitä, että Jeesus kuoli ristillä. Sen vahvistaa historia, sekä juutalaisten, pakanoitten että kristittyjen historia. Sekään, että Jeesus kuoli viattomana, ei tuota hankaluuksia. Hänen kärsivällisesti kestetty ristinkuolemansa on päinvastoin rohkaiseva esimerkki kaikille niille, joiden täytyy kärsiä syyttömästi. Modernistit voivat jopa myöntää, että Kristuksen kuolema ilmaisi Jumalan rakkautta eksynyttä ihmiskuntaa kohtaan. Mutta se, mikä ristissä on pahennukseksi, on Raamatun sana Jeesuksen kuolemasta syntien sovitusuhrina.

Eberhard Mueller sanoo, että on virhe ”ajatella Kristuksen ristin merkitsevän Jumalan lepyttämistä verisellä uhrilla — yhdessäkään kohtaa Raamattua ei sanota, että iankaikkinen Jumala Kristuksen ristillä sovitettiin jonkun ihmiskunnan edustajan kautta.” Robert Hoyer kirjoittaa, että Kristuksen uhri ”ei lepytä vihastunutta Jumalaa. Se sovittaa ihmisen Jumalan kanssa. Jumala antoi Poikansa kuolemaan tyynnyttääkseen ihmisten vihan. Hän uhraa itsensä muuttaakseen ihmisen vihan rakkaudeksi.”

Rudolf Bultmann sanoo Kristuksen rististä, että käsitämme sen myyttisenä tapahtumana, jos seuraamme Uuden Testamentin objektiivista käsitystä: ”Ennen aikojen alkua olemassa ollut ihmiseksi tullut jumalanpoika, Hänet, joka oli ilman syntiä, ristiinnaulittiin. Hän on uhri, joka verensä kautta sovitti syntimme, Hän kantoi sijaisena koko maailman synnit. Ottamalla kantaakseen synnin palkan, kuoleman, Hän vapauttaa meidät. Tätä mytologista tulkitsemistapaa, jossa yhtyvät uhrikäsitykset ja juridinen hyvitysteoria, emme voi enää hyväksyä, jos olemme rehellisiä.”

Vincent Taylor kirjoittaa: ”Kristuksen palvelus on myös uhripalvelus, ei syntiuhri tai syyllisyysuhri, vaan uhri siksi, että Hän antoi vapaaehtoisesti alistuen henkensä ihmisten puolesta, niin että nämä hyväksyvät vapaasta tahdostaan sen, mitä Hän teki heidän puolestaan, ja siten tekevät Hänestä välikappaleen, jonka avulla he lähestyvät Jumalaa katumuksesssa ja uskossa.”

W. A. Gifford on sanonut: ”Kristillisen teologian oli löydettävä selityksensä juutalaisesta uhrilaitoksesta. Kristuksen uhri tuli siksi ainoaksi suureksi uhriksi, joka täytti Jumalan vaatimukset ikuisiksi ajoiksi. On melko varmaa, että Jeesus ei ajatellut näin.”

Kuuluisa teologi Georgia Harkness selostaa erilaisia sovitusteorioita: ”Kaikki nämä teoriat näyttävät erilaisuudestaan huolimatta pyrkivän samaan. Perimmäisenä ajatuksena niissä kaikissa on, että Kristuksen veri sovittaa syntimme ja poistaa niiden mukanaan tuoman kirouksen. Mitä meidän on ajateltava tästä? Voimme hylätä kaikki nämä erilaiset teoriat verellä sovittamisesta, koska ne ovat keinotekoisia, sillä ei syntiä voi verrata velkaan, jonka joku toinen voi maksaa Jumalalle tai paholaiselle. Voimme kääntyä pois synneistämme, koska näemme silmissämme kuvan vihastuneesta, leppymättömästä Jumalasta. Jos menemme toiseen äärimmäisyyteen, voimme riippua niissä kiinni, tuomita ne, jotka ovat toista mieltä, ja tehdä ’verestä’ jotakin sellaista, jolla on melkein maaginen voima.

Tai sitten voimme koettaa ymmärtää näitä teorioita, poistaa tiettyjä aineksia ja säilyttää toiset, jotka ovat mielestämme tosia. Tällaisten sanojen takana on sovitusteoria: ’Jos joku syntiä tekeekin, niin meillä on puolustaja Isän tykönä, Jeesus Kristus, joka on vanhurskas. Ja Hän on meidän syntiemme sovitus; eikä ainoastaan meidän, vaan myös koko maailman syntien.’ Kun sanat ymmärretään niin kuin ne usein ymmärretään, että vihastunut Jumala voidaan lepyttää, nykyaikainen kristitty nousee oikeutetusti kapinaan. Moinen ajatustapa on ominaista primitiivisille uskonnoille. On selviö, ettei Jeesus palvellut ja rukoillut tällaista Jumalaa. Jeesuksen Jumala, joka rakastaa Isän rakkaudella kaikkia lapsiaan, ei tarvitse mitään syntiuhreja vihansa lepyttämiseksi.”

Piispa A. T. Robinson kirjoittaa: ”Ajatus, että Isä rankaisee Poikaa meidän asemestamme, on joka tapauksessa Uuden Testamentin näkemyksen vääristelyä. Vaikka se onkin sisällöltään kristillinen ajatus, koko mielikuva yliluonnollisesta olennosta, joka laskeutuu taivaasta ’pelastamaan’ ihmiskunnan synneistä, aivan kuin jos ihminen pistäisi sormensa veteen ja pelastaisi henkensä edestä kamppailevan hyönteisen, tuntuu kerta kaikkiaan mahdottomalta uskoa ihmisestä, joka ei enää usko Jumalan ilmestyvän paikalle kuin käskystä niin kuin antiikin teatterin deus ex machina.”

Vedder kirjoittaa teoksessa Fundamentals of Christianity: ”Paavalin ajatukset laista, rangaistuksesta ja sovituksesta loukkaavat nykyaikaista käsitystä oikeudenmukaisuudesta ja ovat joka kohdassa siveyskäsityksemme vastaisia — me olemme sitä mieltä, että syyllisen rikosta ei voida siirtää toiselle. Oikeus ei täyty syyttömän rankaisemisella. Kaikesta huolimatta teologimme jatkuvasti opettavat, että Kaikkivaltias ei keksinyt parempaa tapaa ihmisten pelastamiseksi kuin nostaa kanne omaa Poikaansa vastaan ja sallia kuoleman kohtaavan syytöntä syyllisten asemesta. Olemme kuohuksissamme, jos tällaista sattuu ihmisten keskuudessa, mutta kun siihen on syyllistynyt Jumala Jumalaa kohtaan, me kunnioitamme ja ylistämme tekoa.”

Lainatkaamme lopuksi piispa G. Bromley-Oxnanin, erään Amerikan huomattavimman ekumeenisen johtajan, sanoja niistä, jotka julistavat, että Kristuksen kuolema oli Jumalan vanhurskauden tyydyttänyt uhri: ”He esittävät asian niin, että Jumala lähetti oman Poikansa, joka kuoli ristillä ja siten tyydytti Jumalan oikeudenmukaisuuden vaatimuksen. He väittävät, että tämä uhri oli riittävä saattamaan tilit tasapainoon, pyyhkimään pois debetin tällä suurella kreditillä. Minusta ajatus on suoraan sanoen järjetön. Se on myös loukkaava; se loukkaa käsitystäni moraalista.”

Lainaukset osoittavat, kuinka täysin Raamatulle vieraaksi ja evankeliumille vihamieliseksi moderni teologia on käynyt. Kristinuskon perustotuudet, Kristuksen sovitusteko, kielletään avoimesti. Emme saa kuitenkaan unohtaa, että jos avoin kieltäminen on tyrmistyttävää, niin verhottu kieltäminen on vaarallisempaa, salaiset hyökkäykset uskoa vastaan, jotka on verhottu uskonnollisiin alkuperäisen raamatullisen merkityksensä kadottaneisiin sanoihin ja sanontoihin. Koska kristillisyyden tila on tällainen, pyydämme kaikkia sananjulistajia: Antakaa meidän kuulla sanaa rististä! Sovittajan rististä, ei marttyyrin rististä, ei rituaalisesta rististä. Antakaa meidän nähdä kuva ristiinnaulitusta Kristuksesta silmiemme edessä.

>> Et. 2, s. 131-133 <<

Bultmann sanoo: ”Ristiinnaulittu ja ylösnoussut Kristus tulee vastaamme julistuksessa, ei koskaan muutoin. Juuri usko tähän julistukseen on nimenomaista pääsiäisuskoa. On erehdys luulla, että mainitsimme julistuksen historiallisen alkuperän siksi, että se oikeuttaisi saarnan sisällön. Se merkitsisi samaa kuin tukisimme uskoa Jumalan Sanaan historiallisilla tutkimuksilla. Pääsiäisen ihme, Jeesuksen ylösnousemus, ei ole mikään historiallinen tosiseikka. Historiallinen tosiseikka on vain ensimmäisten opetuslasten pääsiäisusko.”

Koska Jeesuksen ylösnousemusta ei Bultmannin käsityksen mukaan voi pitää historiallisena tosiasiana, ei ylösnousemusta myöskään voida käsittää siksi todistusvoimaiseksi ihmeeksi, jollaisena Uusi Testamentti sen esittää. Bultmann kirjoittaa: ”On myönnettävä, että Uusi Testamentti esittää Jeesuksen ylösnousemuksen lukuisissa kohdissa tällaisena todistusvoimaisena ihmeenä, esimerkisi sanoessaan, että Jumala on vakuudeksi tuomiostaan herättänyt Kristuksen kuolleista (Apt. 17:31).

Sama koskee legendoja tyhjästä haudasta ja pääsiäiskertomuksia, jotka esittävät todisteita ylösnousseen ruumiillisuudesta (Lk. 24:39-43). Mutta kysymys on epäilemättä myöhemmistä lisäyksistä, joita Paavali ei tunne. Tosin Paavali itsekin esittää yhdessä kohdassa ylösnousemusihmeen historiallisena tosiasiana luetellessaan silminnäkijöitä (1. Kor. 15:3-8).

Miten kohtalokasta tällainen todistelu on, sen Karl Barth kuitenkin osoittaa kieltäessään Paavalin sanojen varsinaisen merkityksen. Paavali tahtoo, Barth todistelee, todistajaluettelollaan ilmaista, että hän tunnustaa Jeesuksen ylösnousseeksi samalla tavalla kuin alkuseurakunta, ei esitä ylösnousemusta objektiivisena historiallisena tosiasiana. Todistajat on lueteltu Paavalin evankeliumin todistajina; heidän tehtävänsä ei ole vahvistaa ylösnousemuksen tosiasiaa. Mikä historiallinen tosiseikka sellainen on, jolla on tekemistä kuolleista ylösnousemisen kanssa?”

Kuten huomaamme, Bultmann torjuu johdonmukaisesti pienimmänkin mahdollisuuden, että sanoma Kristuksen ylösnousemuksesta voisi olla historiallinen tositapahtuma.

Tällaisen käsityksen mukaan ei siis merkitse mitään, julistaako joku kuvitelmia vai tosiasioita. Ylösnousemuksella sinänsä ei ole merkitystä. Niin ajattelee Eugene Carson Blake, Kirkkojen Maailmanneuvoston pääsihteeri.

Eräässä pääsiäisen sanomaa käsittelevässä artikkelissaan hän kirjoittaa muun muassa: ”Jos meillä on enemmän tai vähemmän mielikuvitusta, voimme kuulla enkelin sanovan: ’Miksi te etsitte elävää kuolleitten joukosta? Ei Hän ole täällä, Hän on noussut ylös.’ Me siis puoliksi uskomme ihmeeseen, puoliksi epäilemme sitä. Mutta me uskomme siihen vain puolittain ja epäilemme puolittain, sillä asialla, joka tapahtui niin kauan sitten ja niin kaukana, ei tunnu olevan meille niin oleellista merkitystä, että meidän täytyisi tehdä ratkaisumme.”

Paavalille Kristuksen ylösnousemus merkitsi kaikkea. ”Mutta jos Kristus ei ole noussut kuolleista, turha on silloin meidän saarnamme, turha on myös teidän uskonne.” Kirkkojen Maailmanneuvoston pääsihteerille ylösnousemus ei sen sijaan merkitse mitään.

>> Et. 2, s. 152-154 <<

Uusi Testamentti puhuu selvästi sielun olemassaolosta sen erottua ruumiista. Jeesus ilmoittaa, että kuolema ei merkitse sielun tuhoutumista: ”Älkääkä peljätkö niitä, jotka tappavat ruumiin, mutta eivät voi tappaa sielua; vaan ennemmin peljätkää häntä, joka voi sekä sielun että ruumiin hukuttaa helvettiin” (Matt. 10:28). Kuolema ei merkitse, että sielu tai persoonallisuus katoaa; se tarkoittaa sielun erkanemista ruumiista (Luuk. 12:20). Sielu ei kuole. Ruumis on kuollut ilman henkeä (Jaak. 2:26).

Paavali puhuu kuolemasta ”täältä eriämisenä ja olona Kristuksen kanssa.” Sielun kuolemanjälkeisestä elämästä voi tuskin puhua selvemmin. Siksi tuntuu käsittämättömältä, että joku voi väittää oppia sielun kuolemattomuudesta Raamatulle vieraaksi. Kaikesta huolimatta nykyajan teologia opettaa, että kuolemattomuusajatus on lainattu pakanallisesta filosofiasta.

H. E. Fossdick torjuu ajatuksen tuomion ylösnousemuksesta näillä sanoilla: ”En henkilökohtaisesti välitä tuntea tulevan elämän yksityiskohtia, mutta olen kuitenkin varma siitä, että Raamatun vanhat puitteet, joiden taustana on heprealainen kuoleman valtakunta ja zoroasterilainen tuomiopäivä, eivät mahdu päähäni.” Reinhold Niebuhr lausuu ironisesti: ”Kristityn ei ole järkevää udella tietoja  taivaan sisustuksesta tai helvetin lämpötilasta.”

Ruumiin ylösnousemus kielletään myös uskovilta. H. E. Fossdick sanoo: ”Raamatussa liittyy kuolemattomuus ruumiin ylösnousemukseen. Me käsitämme kuolemattomuudella vapautumista ruumiista.”

Professori C. J. Soedergren on sitä mieltä, että oppi ruumiin ylösnousemisesta on opinkappale, jolla on kammottavat ja kohtalokkaat seuraukset. Hän nimittää sitä ”materialistiseksi dogmiksi.”

Professori Gilbert Thiele kysyy: ”Syntyykö jonkinlainen kansainvaellus merten syvyyksistä, lukemattomista haudoista, katakombeista, kryptoista ja uurnista? Eikö ajatus ole liian mielikuvituksellinen merkitäkseen meille jotakin?”

Kuten näemme kieltäminen koskee kaikkea. Melkein kaikki, mitä Jumala on ilmaissut sanassaan, luomisesta ylösnousemukseen Kristuksen tulemuksen kautta, asetetaan epäilyksen alaiseksi. Luopumuksen synkät pilvet lepäävät raskaina kristikunnan yllä. Surumielisenä kaikuvat Jeesuksen sanat: ”Kun Ihmisen Poika tulee, löytäneekö Hän uskoa maan päältä?”

>> Et. 2, s. 147 <<

Opinkappale vanhurskauttamisesta yksin uskosta oli pääsyy siihen, että protestanttiset kirkot erosivat Rooman kirkosta. Vain jos edelliset luopuvat tästä uskonpuhdistuksen tärkeimmästä dogmista, tulee jälleenyhdistyminen kysymykseen. Paavinkirkko ei ole väistynyt kannastaan tässä kohdassa. Tridentin kirkolliskokouksen päätöslauselma on yhä voimassa: ”Jokainen, joka väittää, että ihminen vanhurskautetaan pelkästään Kristuksen vanhurskauden ansiosta – hän olkoon kirottu.”

>> <<

Mitä sitten edelleen tuohon ”kalakeittoon” tulee, joku minua  enemmän kaanaankieliseen terminologiaan vihkiytynyt saattaisi sanoa: se ei sitten varmaankaan ollut Herrasta! Nimittäin, olin innoissani löytämästäni iPhonen Muistiinpanot -ohjelman ominaisuudesta naputelllut paljon enemmänkin aineistoa. Mutta kuinka ollakaan synkronointi tapahtuikin tällä kertaa iMacin tyhjästä puhelimen dataa pursuavaan vastaavaan osioon, jolloinka molemmat olivat tyhjää täynnä! Mutta näillä mennään.

Pieni lisäys vielä kuitenkin eilispäivän Hesarista. Yhdistettynä ylläolevaan julkilausumaan vanhurskauttamisesta, toimii ainakin jonkinlaisena Paavinkirkko ennen ja nyt -vertailuna. Uutinen tai kommentti, jota ei aivan heti kuvittelisi kuulevan kirkkoon läheisesti liittyvän instituution edustajan suusta. Kirkon, joka mitä todennäköisemmin tulee muodostamaan ainakin selkärangan ja vahvan rungon tulevassa maailmankirkkojärjestelmässä: 

”Jos minut tapetaan, syy on tässä. Olen nähnyt Vatikaanissa asioita, jotka säikäyttäisivät jokaisen.” (”Paavin pankkiiri” Ettore Gotti Tedeschi, HS 02.04.2013).

41. Modernismi, osa 2

”Sillä hänen näkymätön olemuksensa, hänen iankaikkinen voimansa ja jumalallisuutensa, ovat, kun niitä hänen teoissansa tarkataan, maailman luomisesta asti nähtävinä, niin etteivät he voi millään itseänsä puolustaa” (Room. 1:20)

Aivan heti ei tule mieleen Ennustukset toteutuvat -kirjasarjaa lukiessa, että on kulunut lähes neljä vuosikymmentä niiden painatuksesta. Ensimmäinen kirja tuosta neljän kirjan sarjasta on painettu vuonna 1974, ja viimeinen 1977. Jutut voisivat aivan hyvin olla peräisin tämän päivän ”kirkollisista uutisista.” Eivätkä niin sanotut vapaat suunnatkaan enää ole saastumattomia, vaan ovat saaneet, ellei muuta, niin ainakin maistiaisia ”modernistisesta hapatuksesta.”

Älköön siis kukaan tänä päivänä ympäriltään kuuluvia ääniä kuulostellessaan, ja sielunsa silmien eteen avautuvia näkymiä katsellessaan hämmästykö, nähdessään kivenkovan ateistin yhdessä modernistin kanssa kaulakkain samassa kuorossa, veisaamassa samaa virttä jumalasta jota ei ole!

Syyllistyn tässä – massiivisen kopioinnin lisäksi sen – tähän asti mielestäni kohtuullisen hyvin noudattamani periaatteen rikkomiseen – että sanottavan olisi mahduttava yhdelle a-neloselle. No, aina ei voi onnistua, ja eikös se niinkin mennyt että poikkeus vahvistaa säännön? Vilkaisin muuten tässä eräänä päivänä hätäisesti netistä, ja huomasin tämän sarjan olevan vaihtelevasti kaupiteltavana muutaman euron kappalehintaan. Vinkkinä sellaiselle joka saattaisi hankkia, jos ei maksa maltaita. Tässäkin postauksessa on edelleen kyseessä kirjoistakin osa 2, josta en näet ole vielä(kään) päässyt irti.

>> Et. 2, s. 31-34 <<

Liberaaliteogia eli modernismi esiintyy monissa eri muodoissa, ja sillä on monta nimeä. Se juontaa juurensa kahdeksannentoista vuosisadan rationalismista. Liberalismin voidaan toisaalta sanoa olevan rationalismin aateperinnön jatkaja, mutta sitä voidaan myös pitää yrityksenä tehdä tyhjäksi rationalismin ja radikaalin kritiikin hyökkäykset kristinuskoa vastaan.

Tämä merkillinen kaksinaisuus saa aikaan sen, että liberaaliteologia on omalaatuisimpia ilmiöitä kirkon historiassa. Vaikka modernismi on vaarallisin hyökkäys kristillistä uskoa vastaan, mitä koskaan on tehty, se esiintyy usein kristillisyyden pelastamisyrityksenä. Pelastaminen merkitsee silloin sitä, että ihminen modernisoi kristinuskon ja mukauttaa sen ajan vallitseviin käsityksiin. Professori S. Mowinkel esittää asian näin: ”Ihmisten tulee ilmaista uskonsa niin, ettei se joudu ristiriitaan ajan muun tietämyksen kanssa.”

Emme saa unohtaa liberaalisen teologian apologeettista (uskoa puolustavaa) puolta. Sitä on korostettu alusta alkaen meidän päiviimme saakka, ja monien tarkoitus on epäilemättä ollut vilpitön.

Valistusajan filosofit kävivät hyökkäykseen kristinuskon totuudellisuuden puolesta esitettyjä vanhoja filosofisia perusteluja vastaan. Kun sitten uuden ajan tiede syntyi, sen tulokset tulkittiin usein antikristillisessä hengessä. Näin tapahtui erityisesti silloin, kun kiivailtiin kehitysopin puolesta.

Tässä tilanteessa jotkut teologit pitivät välttämättömänä perinteisen teologisen järjestelmän uudistamista. Jotkut heistä katsoivat, että monia kirkon hallussaan pitämiä asemia oli mahdoton puolustaa eteenpäin rynnistävän luonnontieteen hyökkäyksiä vastaan. Ainoa keino ”kristinuskon pelastamiseksi” oli radikaali rintaman lyhentäminen. Teologian oli heidän mielestään pakko hylätä sellaiset kristillisen uskon kohdat, joita ei kyetä puolustamaan, voidakseen ”pelastaa” edes jotakin. Monet ajattelivat, että mitä vähemmän on puolustettavaa, sitä paremmin kyetään ”uskon” jäännös säilyttämään.

Käsitys, jonka mukaan kristinusko tarvitsee ”pelastamista”, on aina ollut ominainen liberaaliselle teologialle, ja ainoa keino modernistien mielestä on ollut kaiken sellaisen juurittaminen kristillisestä uskosta, mikä sotii tervettä järkeä vastaan tai on ristiriidassa tieteen väittämien kanssa.

Vanhemman liberaaliteologian yritykset poistaa kaikki yliluonnollinen Raamatusta ja evankeliumien ”riisuminen  myyteistä” meidän aikanamme on nähtävä tätä taustaa vasten. Ihmeet estävät nykyajan ihmistä ottamasta vastaan kristinuskoa. Ne ovat hyödytöntä painolastia, joka on poistettava. Siksi vanhempi liberaaliteologia eliminoi yliluonnolliset tapahtumat Raamatun kertomuksista epäolennaisina. Ne eivät olleet tarpeellisia Uuden Testamentin sanoman vastaanottamiselle.

Moderni kerygmaattinen (julistuksellinen) ja eksistentiaalinen (olemassaoloa koskeva) teologia sanoo sitä vastoin tahtovansa poistaa mytologisen aineksen evankeliumeista ja Raamatusta ylipäänsä ja paljastaa mytologisten kuvausten ”syvemmän merkityksen” sekä tulkita ne eksistentiaalisesti. Tämä teologia joutuu tällöin omalaatuiseen tilanteeseen väittäessään toisaalta käyttävänsä tieteellisiä kriteereitä raamatuntulkinnassaan ja sortuessaan toisaalta niin hillittömään allegorisointiin, ettei sille ole vertaista maan päällä.

Muutamat teologit ovat ruvenneet tajuamaan tämän. Näin esimerkiksi Bultmannin oppilas Joachim Kahl, joka luopui kokonaan kristinuskosta, kun hänelle selvisi tällaisen raamatunselityksen epärehellisyys. Väiteltyään teologian tohtoriksi Kahl erosi äkkiä kirkosta vuonna 1967.

Kirjassaan Kristinuskon kurjuus hän kohdistaa murhaavan arvostelun aikaisemmin edustamaansa teologista suuntausta vastaan. Hän syyttää tätä teologiaa siitä, että se ei suhtaudu vakavasti Raamatun kirjaimellisuuteen, vaan korvaa sen uudella epäilyttävällä Raamatun selvien sanojen allegorisoimisella. Menetelmä ei ole rehellinen, koska se eksistentiaalinen tulkintatapa lähtökohtanaan edellyttää tekstissä olevan asioita, joita siinä ei ole sanottu.

Kahl ei muutenkaan anna modernille teologialle suurta arvoa. Hän kysyy, miten nykyaikaista nykyaikainen teologia oikeastaan on, ja väittää, että vanhalla ajalla elänyt Porfyrios edusti uskottavampaa raamatunkritiikkiä kuin meidän päiviemme modenistisimpien teologien edustama konsanaan.

Vanhemman ja uudemman liberaaliteologian vastakohtaisuus on, ellei juuri sanoilla leikkimistä, niin kuitenkin ajatuksilla leikkimistä. Koko ajan on kysymys samasta asiasta: yliluonnollisen kieltämisestä tai selityksillä mitätöimisestä.

Kun puhutaan ”Jumalan Sanan vapauttamisesta vanhentuneen maailmankuvan kahleista”, ei tarkoiteta etupäässä antiikin maailmankuvaa, joka on ristiriidassa kopernikaanisen kanssa. Pyrkimyksenä on korvata raamatullinen maailmanselitys, joka uskoi hengellisen todellisuuden olemassaoloon, maallistuneella maailmankäsityksellä, joka sanoo ”ettei ylösnousemusta ole, ei enkeliä eikä henkeä” (Apt. 23:8). Kuten huomaamme liberaalinen teologia on pohjaltaan pelkkää ikivanhaa saddukealaisuutta.

Liberaaliteologia edustaa epäilyttävää kristinuskon modernisoimista. Tällaista modernisoimista pidetään kuitenkin välttämättömänä, jotta kyettäisiin tyydyttämään niin sanotun modernin ihmisen tarpeita, ihmisen, joka elää maailmassa ”ilman mytologiaa”, eikä tunnusta minkään hengeksi kutsutun olemassaoloa.

Tämä ”moderni” ihminen ei sittenkään ole kovin yleinen ilmiö. Sen todistaa okkultisten liikkeiden suosio meidän päivinämme. Melkein tekisi mieli myöntää tohtori Ragnar Leivestadin olevan oikeassa. Hän näet sanoo, että ”todellisuudessa vain harvat ihmiset ovat omaksuneet nykyaikaisen tieteellisen maailmankuvan siinä määrin, että tuntisivat Raamatun mytologisen maailmankuvan itselleen täysin vieraaksi.”

>> Et. 2, s. 84-86 <<

Vaikka joku saattaa pitää väitettäni liioitteluna, emme pääse mihinkään siitä, että johdonmukaiselle liberalismille on sen kaikissa historiallisissa vaiheissa ollut tunnusmerkillistä yliluonnollisen eliminoiminen Raamatusta ja jumalallisen ilmoituksen kieltäminen.

Esimerkiksi Schleiermacher 1800-luvun alussa väitti, että teologian tutkimuskohteena eivät olleet Jumalan ilmoittamat totuudet vaan ihmisten uskonnolliset elämykset – ei se, mitä Jumala oli sanonut tai tehnyt, vaan mitä jotkut ihmiset arvelivat Hänen sanoneen tai tehneen. Raamattu alennetaan siis Jumalan Sanasta pelkäksi kokoelmaksi juutalaisten ajatuksia Jumalasta.

Sama perusnäkemys Raamatusta liberaaliteologialla oli kehitysteologian valtakaudella. Se esiintyy Barthilla ja Bultmannilla ja heidän oppilaillaan kahdennellakymmenennellä vuosisadalla. Yliluonnollinen, kaikki mikä todistaa Jumalan välittömästä ilmoituksesta, täytyy poistaa Raamatusta. Siksi naiivi väite, että liberaaliteologia on kuollut, on niin epärealistinen kuin suinkin mahdollista.

Mikäli tahdotaan erottaa vanhempi liberaaliteologia ja moderni eksistentiaalinen teologia jollakin tavalla toisistaan, niin erona on ehkä se, että edellinen piti Raamattuun sisältyvää yliluonnollista ainesta epäolennaisena, kun taas jälkimmäinen on säilyttänyt sen, mikä on tärkeää: suuret uskonnolliset ja eettiset peruslinjat. Uudempi teologia ei pyri enää kriittisesti poistamaan, vaan se tahtoo kriittisesti tulkita Raamattuun sisältyvää ”mytologista” ainesta. Se pyrkii löytämään Raamatun aikaan sidottujen ajatusten ja käsitysten ”syvemmän merkityksen.”

Edellä sanottu pitää paikkansa vain osaksi. Raamatun sisällön tulkitseminen, selittäminen uudella tavalla, ei todellisuudessa olekaan uutta. Liberaaliteologian tapana on aina ollut väärinkäyttää Raamatun sanoja omaksi edukseen. Ensiksi se riistää sanoilta niiden merkityksen ja raamatullisen sisällön. Sitten se käyttää niitä ilmaistakseen melkein päinvastaista kuin mitä Raamatun kirjoittajat ovat tarkoittaneet. Modernistit saattavat kieltää Jeesuksen sovituskuoleman ja puhua samalla kauniisti ja liikuttavasti ”rististä.” He voivat kieltää Jeesuksen ylösnousemuksen ja korvata sen fraasilla, että Hän on ”noussut ylös kirkon julistuksessa” tai ”noussut ylös niissä, jotka uskovat” ja muuta vastaavaa.

Kaikki tällainen on tietenkin halpamaista väärennöstä, mutta siitä huolimatta nykyaikainen teologia pitää mokomien ajatusten esittämistä yhtenä päätehtävänään. Se tahtoo poistaa myytit ja tulkita. Niin tekivät vanhat liberaalit, niin tekevät Bultmannin oppilaat tänäkin päivänä.

Vaikka liberaaliteologian ”historiallisen Jeesuksen” ja uudemman teologian ”kerygmaattisen Kristuksen” ero saattaa tuntua suurelta, molemmat Jeesus-kuvat esittävät ”toista Jeesusta” kuin se, josta Raamattu kertoo. Ero on oikeastaan vain siinä, että ”historiallinen Jeesus” on yritys luoda jonkinlainen pienennetty Jeesus-kuva, jota pidettiin totena ja oikeana, mutta ”kerygmaattinen Kristus” käsitetään epätodelliseksi mielikuvituksen tuotteeksi, jonka alkuseurakunta loi itselleen.

Vanhemman liberaaliteologian pyrkimyksenä oli sentään julistaa jotakin sellaista, mitä se piti totena ja oikeana, mutta meidän päiviemme eksistentiaalinen teologia on luopunut jopa tästä totuudellisuuden vaatimuksesta. Kerygmaattinen Kristus, julistuksen Kristus, voi oikeastaan olla täysin erilainen hahmo kuin se Jeesus, joka eli, kuoli ja nousi ylös ajassa.

>> <<

Näin pitkä postaus vaatii mielestäni loppukevennyksen, joka tässä tapauksessa samalla toimii mainiona huipennuksena ja muistutuksena siitä, kuka kuitenkin on herrojen Herra ja kuningasten Kuningas, ja sanoo loppupeleissä sen viimeisen sanan. David Pawson kertoi tapauksen yliopistomaailmasta:

Opiskelijoilla oli menossa vaihe, jossa he tutustuivat Ilmestyskirjaan, ja jonka vaiheen he kokivat raskaaksi ja vaikeasti ymmärrettäväksi. Tervetulleella väliajalla he pelasivat koripalloa voimistelusalissa. Salin perukoilla he näkivät vahtimestarin lukemassa jotain kirjaa, odottaessaan sitä, että saisi sulkea ovet pelin jälkeen. Opiskelijat huomasivat hämmästyksekseen vahtimestarin lukevan Ilmestyskirjaa, ja kysyivät: ”Ymmärrätkö sinä, mistä siinä puhutaan?” ”Tietysti”, hän vastasi, ”Jeesus voittaa!”

40. Modernismi

”Mutta tiedä se, että viimeisinä päivinä on tuleva vaikeita aikoja. Sillä ihmiset ovat silloin itserakkaita, rahanahneita, kerskailijoita, ylpeitä, herjaajia, vanhemmilleen tottelemattomia, kiittämättömiä, epähurskaita, rakkaudettomia, epäsopuisia, panettelijoita, hillittömiä, raakoja, hyvän vihamiehiä, pettureita, väkivaltaisia, pöyhkeitä, hekumaa enemmän kuin Jumalaa rakastavia; heissä on jumalisuuden ulkokuori, mutta he kieltävät sen voiman. Senkaltaisia karta.” (2 Tim. 3:1-5)

Tulkoon tähän alkuun mainittua, että tällaisen kouluja käymättömän viisasteluun liittyy sekä hyviä että huonoja puolia. Hyviin puoliin kuuluu se, että saa sanoa lähes mitä tahansa lähes mistä tahansa, eikä kukaan välitä mitään. Kun taas huonoihin puoliin kuuluu se, että saa sanoa lähes mitä tahansa lähes mistä tahansa, eikä kukaan välitä mitään. Toisaalta – sikäli kuin jälkimmäinen todellisuus sattuisi kiusaamaan – voin lohduttautua sillä, että Paavalistakin, joka sentään oli oppinut, sanottiin: ”Minkähän tiedonjyvän tuokin luulee noukkineensa.” (Apt. 17:18)

Olisin voinut nimetä tämän postauksen – ja niin ensin aioinkin – nimellä: Ekumeniamania, osa 2, mutta päädyin ylläolevaan. Sen verran ne näyttävät nivoutuvan toisiinsa, että sopisivat kyllä yhteisen otsikonkin alle. Huomaan tälläkin kertaa jääneeni niin kiinni tähän aiheeseen, että koen tarpeelliseksi vielä jatkaa. Olkoonkin, että joudun turvautumaan – tai syyllistymään, jos niin halutaan sanoa – itseäni viisaampien aiheesta kirjoittamiin artikkeleihin. Pysyttelen edelleen samassa Thoralf Gilbrantin kirjoittamassa Ennustukset toteutuvat 2 -kirjassa.

Ekumeniamania -postauksessa mainittuun kysymykseen, tai oikeastaan kysymysryppääseen ohessa jatkoa ja vastaus. Kyseinen lainaus on poimittu Morrisonin artikkelista, joka on otsikoitu: Fundamentalismi ja modernismi: kaksi uskontoa. Mainittakoon sekin että nämä poiminnat ovat sikäli raamatullisia, että niitä ei ole poimittu kronologisella insinöörilogiikalla. Joten jonkin asteiseen hyppelyyn on syyllistytty, joka sallittanee?

>> Et. 2, s. 39-41, 58-59 <<

”Yksi maailman johtavia liberaaliteologeja siis sanoo, että historiallisen kristinuskon ja modernismin välinen kuilu on yhtä syvä kuin kristinuskon ja buddhalaisuuden. Kumpi näistä uskonnoista on kristinuskoa? Vastausta ei tarvinne kenenkään epäillä. Olemme tässä kohden samaa mieltä kuin J. K. van Balen siitä, että kristinusko on yhtä suuressa määrin ja yhtä selvärajaisena kuin konfutselaisuus tai taolaisuus historiallinen ilmiö. ‘Historiantutkimus osoittaa kiistattomasti, että kristinusko on aina pitänyt kiinni yhdestä Jumalasta, yhdestä Raamatusta ja yhdestä pelastuksesta, joka on yliluonnollinen, ja että kysymys on juuri siitä Jumalasta, siitä Kristuksesta, siitä Raamatusta ja siitä pelastuksesta, jonka modernismi tahtoo kieltää’

Modernismi ei ole kristillisyyttä. Modernismi on kokonaan toinen uskonto, jolla on eri evankeliumi, eri henki ja eri Jeesus kuin Raamattu julistaa. Ja kun modernismi on eri uskonto kuin kristinusko, niin se on väärä uskonto.”

Syy, miksi liberaaliteologia niin suuresti vetää nuoria ihmisiä puoleensa, on sen itsevarma esitystapa. Modernistit korottavat itsensä ainoiksi oikeiksi tiedemiehiksi, kun taas ne, jotka pitävät kiinni kirkon peritystä uskosta, ovat muka tietämättömiä. Unitarismia edustava modernisti tohtori C. S. Wicks sanoo ajatuksensa suoraan: ”Toisella puolen on äly ja oppineisuus, toisella puolen vilpittömys ja sanahelinä mutta samalla tietämättömyys ja taikausko.”

Näin kevyesti mitätöidään perinteinen ja Raamattuun pitäytyvä teologia, sen tekevät etevät tiedemiehet, sen suuret opinahjot ja tuhannet opiskelijat. Näin helposti selviytyy joku irti siitä, mitä kristikunta on uskonut ja opettanut kahden vuosituhannen ajan.

On siis selviö, että liberaaliteologia merkitsee luopumista kaikesta, mikä apostolien ajoista asti on kulkenut kristinuskon nimellä. Selvästi ajattelevat liberaalit tajuavat sen itsekin.

Muutamat raamatullisen näkemyksen esitaistelijat ovat epäilemättä tarpeettomasti kärjistäneet asiaa antaessan ymmärtää Raamatun pelastussanoman luottamuksen riippuvan siitä, että Pyhässä kirjassa ei voida osoittaa olevan mitättömintä ja vähäpätöisintäkään virhettä. Koko ongelman asettelu on väärä. Jumalan mahtava sanoma miespolville tuhansien vuosien aikana ei raukene tyhjiin, vaikka kävisikin ilmi, ettei jänis märehdi – nyttemmin on muuten selvinnyt, että jänis tavallaan on märehtijä!

>> <<

Ihan lopuksi lainauksena Raamatusta paavalin neuvo Timoteukselle, joka sopinee meillekin: ”Pidä esikuvanasi niitä terveitä opetuksia, jotka olet minulta kuullut, ja säilytä se usko ja rakkaus, jonka Kristus Jeesus saa aikaan. Pidä meissä asuvan Pyhän Hengen avulla tallessa se hyvä, mikä on uskottu haltuusi.” (2 Tim. 1:13-14)

32. Uskontunnistus

”Ja valvokaamme toinen toistamme rohkaisuksi toisillemme rakkauteen ja hyviin tekoihin.” (Hepr. 10:24)

”Minäkö ronkeli ruuan suhteen? Ei oo perää, ei oo perää…” Tuumiskeli Uuno Turhapuro kertoen kuitenkin samaan hengenvetoon vaimon osso buccoa -valmistaessaan jättäneen yhden ainesosan pois, josta toteamus: ”No eihän sitä sitten syönyt edes naapurin labradorinnoutajakaan!”

Muutama esimerkki siitä kuinka Suomen kristillinen kenttä koostuu mitä eriskummallisimmista aineksista. Olen lestadiolaisista vanhemmista lähtöisin, 10-lapsisen perheen kuopus. Muistikuvani ovat tosin varhaislapsuudesta kymmenvuotiaaksi, joten ihan päivitettyä tietoa minulla ei ole siitä leiristä. Sen verran nyt kuitenkin, että samaan aikaan kun tupakointia pidetään luonnollisena, on kaikkinainen ehkäisy syntiä! Ja että naispappeutta vastustetaan kiivaasti. ”Kuka sinut päästi?” -saattaa olla edelleen tiukka kysymys osoituksena siitä, että ei ole yhden tekevää kenen papin saarnan vaikutuksesta olet tullut uskoon! He ovat ymmärtääkseni edelleen jakautuneet vanhoillisiin -ja vähemmän vanhoillisiin.  Liberalismista lienee silti uskaliasta mainita tässä yhteydessä?

Luterilainen kirkko taas on kunnostautunut… niin en oikein tiedä missä! Olen aikaisemminkin todennut heidän järjestelmänsä olevan sellainen, joka sallii vaikka itse belsebulin jäsenyyden. Siis olettaen että hänen vanhempansa, tai tarkemmin sanottuna äiti kuuluu kirkkoon. Eikä hän ole viitsinyt tai halunnut itse erota. Onko siis mikään ihme jos  – ei ainoastaan liberaaliteologit, vaan myös ”ateistit ovat alttarilla?” Sillä heillähän ei tietääkseni edellytetä raamatullista uskoontuloa ennen kastamista ja seurakuntaan liittämistä. Olen toki enemmän kuin mielelläni väärässä tässä asiassa, ja valmis päivittämään tietoni.

Helluntailaiset (johon kastiin itsekin katson yhä kuuluvani, vaikkakin lienen tätä nykyä leimattu kerettiläiseksi) oikeine oppeineen kärsivät eräänlaisesta Pietari-syndroomasta. Tai totta puhuen en tiedä tiedostavatko edes kärsivänsä! Tällä tarkoitan ”vaikka kaikki muut niin minä en” -asennetta, joka pilkottaa taustalla seuratessani keskustelua, joka syntyi Juha Ahvion – mielestäni aiheellisesta toteamuksesta ettei liberaaliteologian tunkeutuminen helluntailintukotoonkaan ole pois suljettu. Vai olisiko meidän Herramme kenties erehtynyt murehtiessaan: ”Kun Ihmisen Poika tulee, löytäneekö hän uskoa maan päältä?” Metodeita meillä kyllä on perinteisesti löytynyt, kuten oheinen linkki osoittaa:

Vierasblogi: Tapani Lehtola

Jumalasta sanotaan että Hän on järjestyksen Jumala. Mutta me helluntailaiset tunnumme olevan ylpeitä siitä, että emme ole muodollisia ja meillä vallitsee jonkin asteinen opillinen kaaos sen sijaan, että olisi jokin kattava yhteinen linja kautta koko maan. Vähän niin kuin kukin tulkoon uskollaan autuaaksi -meininki. Helluntaikirkko -hanke tosin on yksi osoitus siitä, että kyllä on yritetty yhtenäistää. Mutta samalla konkreettinen osoitus, kuinka vaikeaa ja helposti kahtiajakautumista aiheuttavaa se on.

Noin neljäkymmentä vuotta helluntailiikkeeseen kuuluneena tiedän, ettei perinteeseen kovinkaan läheisesti kuulu ylipäätään keskusteleminen. Ei ainakaan siinä pienessä piirissä johon itse olen kuulunut. Eroja saattaa olla eri seurakuntien välillä. Pitkät perinteet sen sijaan löytyvät ongelmien maton alle lakaisemisessa ja kuoliaaksi vaikenemisessa, kuten olen ennenkin todennut. En tiedä onko se eniten johtunut siitä, että ei uskalleta, osata, vaiko ettei haluta puhua hankalista asioista. Onhan sekin mahdollista että ahtaimmissa aivoissa jo pelkkä ajatus keskustelemisesta on syntiä. Joten se, että asioista yritetään virittää nykyisin keskustelua, on positiivinen ja tervetullut asia. Olkoonkin, että näin alkuvaiheessa näyttäisi vielä puukot ja puntarit lentelevän eri leirien välillä. Mutta eihän Roomaakaan päivässä rakennettu.

Varsin oivallisena esimerkkinä helluntaikentän epäyhtenäisyydestä toimikoon eilinen Sateet Lähetä kokous, jossa vierailevana artistiryhmänä esiintyi brasilialainen Ana Paula ryhmineen. Tähän väliin totean olevani sen verran valuvikainen kummajainen, että minulle Herra näyttäisi edelleen ilmestyvän ”hiljaisessa tuulen hyminässä.” Mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö viihtyisi visuaalisesti ja taiteellisesti hyvin toteutetussa tilaisuudessa. Panin merkille upean, koko estradin takaseinän peittävän screenin, trussit, värivalot ja savukoneet!

Ainoa merkittävä ero meidän VH-iltojemme tarjontaan nähden oli, ettei siellä tarjottu korvatulppia, joka kyllä olisi ollut metelin vuoksi tarpeen! Se, mikä jäi askarruttamaan mieltä on, että miksiköhän samat asiat – trussit, savukoneet, värivalot ynnä muut näyttäisivät Seinäjoella olevan Herrasta. Kun ne täällä 120 kilometrin päässä Pietarsaaressa ovat perkeleestä?!

Kukaan ei tiedä.

Kukaan ei tiedä… tuumi John Ortberg humoristisesti upeassa puheessaan, jonka katsoimme videolta VH-illassa. Tuo oli vastaus hänen omaan kysymykseensä: miksi on olemassa Chicago? Aplodeista päätellen sisäpiirikasku upposi yleisöön. Suomeen sovellettuna Chicago pitäisi vaihtaa Soiniin tai Lehtimäkeen. Tuttu sanontahan kuuluu: Se vain on, niin kuin Soini ja Lehtimäki Suomen kartalla.

Kukaan ei tiedä myöskään sitä, mitä Uuno Turhapuron kommentti tekee tässä kontekstissa. Ellei sitten vihjeenä siitä että ronkeliuttakin on monen laista. Saattaa se tuo alun lainaus Raamatustakin tuntua näin paparazzi -aikakaudella tarpeettomalta kehoitukselta itsestään selvään asiaan. Mutta hyvää tarkoittaen sekin on tuohon laitettu.

7. Desantit

””Varokaa vääriä profeettoja. He tulevat luoksenne lampaiden vaatteissa, mutta sisältä he ovat raatelevia susia. Hedelmistä te heidät tunnette. Eihän orjantappuroista koota rypäleitä eikä ohdakkeista viikunoita. Hyvä puu tekee hyviä hedelmiä, huono puu kelvottomia hedelmiä. Ei hyvä puu voi tehdä kelvottomia eikä huono puu hyviä hedelmiä. Jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, kaadetaan ja heitetään tuleen. Hedelmistä te siis tunnette heidät. ”Ei jokainen, joka sanoo minulle: ’Herra, Herra’, pääse taivasten valtakuntaan. Sinne pääsee se, joka tekee taivaallisen Isäni tahdon. Monet sanovat minulle sinä päivänä: ’Herra, Herra! Sinun nimessäsihän me profetoimme, sinun nimessäsi me karkotimme pahoja henkiä ja sinun nimessäsi teimme monia voimatekoja.’ Mutta silloin he saavat minulta vastauksen: ’En tunne teitä. Menkää pois minun luotani, vääryydentekijät!’” (Matt. 7:15-23)

Kun luin piispanvaaliehdokkaan Sakari Häkkisen tuoreen mielipiteen Jeesuksen neitseestä syntymisestä, koin eräänlaisen ahaa-elämyksen. Tosin kielteisen sellaisen.

Nimittäin että enää ei tarvitse pitkin Ruotsin maata kahlata etsimässä papiston suustaan päästämiä sammakoita, vaan niitä löytyy ihan kotikutoisina, täältä Suomesta! Alkavatko jo hekin tulla ulos kaapista?

Mieleen nousee erilaiset vakoojajutut, tai kuten sota-aikaan, tarinat desanteista, jotka laskuvarjojensa avulla pudotettiin vihollisen selustaan tekemään myyräntyötään. Sillä mitenkä muutenkaan voisi nimittää näitä nykyajan liberaaliteologeja jotka ”hengailevat” kirkossa, vaikka heidän pitäisi rehellisyyden nimissä olla ateistien leirissä?

Mahtaakohan saatanan palvojiksi olla pyrkimässä yhtä sakeat joukot sellaisia, jotka eivät usko saatanan olemassaoloon, kuin mitä kristillisellä puolella niitä, jotka kieltävät lähes kaiken kristinuskoon liittyvän ja ovat silti kiihkeästi haluamassa paimeniksi!

Näyttäisi siltä että luetun ymmärtämisessä on suuria vaikeuksia, vieläpä sellaisissa kohdissa jotka eivät kaipaa tulkitsemista vaan avautuvat kaikille sisälukutaitoisille!

On mielestäni vihoviimeinen keino pyrkiä opettamaan muita, jos itse ei täysillä usko koko asiaan, josta esimerkiksi Jaakobin kirjeessä – jopa veljiä – varoitetaan:

”Veljeni, älkööt aivan monet teistä pyrkikö opettajiksi, sillä te tiedätte, että me saamme sitä kovemman tuomion.”

4. Huutavat kivet

”Ja kun hän jo oli lähellä, laskeutuen Öljymäen rinnettä, rupesi koko opetuslasten joukko iloiten kiittämään Jumalaa suurella äänellä kaikista voimallisista teoista, jotka he olivat nähneet, sanoen: ”Siunattu olkoon hän, joka tulee, Kuningas Herran nimessä; rauha taivaassa ja kunnia korkeuksissa!” Ja muutamat fariseukset kansanjoukosta sanoivat hänelle: ”Opettaja, nuhtele opetuslapsiasi”. Mutta hän vastasi ja sanoi: ”Minä sanon teille: jos nämä olisivat vaiti, niin kivet huutaisivat”.” (Luuk. 19:37-40)

Kerronpa tässä niitä ajatuksia mitä tuorein uutinen herättää minussa. Kysymyksessä on tietenkin puheenjohtaja Janne Toivosen esiin tuoma tulinen järvi, johon hän on sanonut homojen joutuvan, ja jossa väittämässä hän kertoo osatotuuden siitä mitä Raamattu aiheesta kertoo. Ja kansakunta, aikakaudelle tyypillisesti, on jälleen kerran pöyristynyt!

Itse aihe (tulinen järvi) ja siihen liittyvät kuvaukset ovat Raamatussa kaikkien lukutaitoisten nähtävissä.

Uutinen saattaa olla liioiteltu ilmaisu, sillä artikkelin mukaan yksikään lehti ei ole suostunut sitä julkaisemaan. Enkä usko että Helsingin Sanomatkaan olisi julkaissut, edes tuota aiheeseen viittaavaa pientä pätkää, ellei uutislähde olisi ollut saman aikaisesti sekä kauhea että myös ah, niin kiehtova: Perussuomalainen!

Helvetti on arka aihe, jonka mainitseminen mielletään takavuosien tulikiven katkuisten fundamentalististen maallikkosaarnaajien aihepiiriksi, josta nykyajan valistunut papisto vaikenee visusti. Kummallista kyllä, Jeesus katsoi aiheelliseksi siitä kertoa! Kuten yleisemminkin synnistä ja parannuksen teon tarpeellisuudesta.

Laitan tähän vertailun vuoksi, mitä tämän päivän papisto ajattelee asioista. Olen tätä siteerannut aikaisemminkin, ja laitan tähän linkin postaukseen josta siteeraus löytyy. Kyseessä on ruotsalaisen naispapin Ulla Karlssonin mielipide: ”kristittyjen on jo aika lopettaa puhumasta synnistä, syyllisyydestä, verestä, uhratusta karitsasta ja muista kauhistuttavista asioista. Ne eivät kuulu nykyajan valistuneille ihmisille.”

http://korpialttari.com/2011/04/25/kristityn-vaellus/

Jeesus sanoi Matteuksen evankeliumissa: ”Voi teitä… kun suljette taivasten valtakunnan ihmisiltä! Itse te ette mene sisälle, ettekä salli meneväisten sisälle mennä.”

Onko siis niin, että kun papit vaikenevat tai näpertelevät kokonaan muissa asioissa kuin missä heidän virkansa puolesta pitäisi, ”kivien” on huudettava?