”Matkalaulu; Salomon virsi. Jos Herra ei huonetta rakenna, niin sen
rakentajat turhaan vaivaa näkevät. Jos Herra ei kaupunkia varjele, niin turhaan vartija valvoo. Turhaan te nousette varhain ja myöhään menette levolle ja syötte leipänne murheella: yhtä hyvin hän antaa ystävilleen heidän nukkuessansa.” (Ps. 127:1-2)
Ensin jokunen ajatus vielä tämän kertaisesta ”kirjallisuusmatineasta.” On kirjoja, joita ei tahdo malttaa laskea käsistään, kun on päässyt alkuun. Ja sitten on niitä joiden kanssa ei millään tahdo päästä etenemään. Saatikka että saisi kokonaan luettua. Eräänkin kirjan – jonka lukemista kyllä yritin, ja pääsin jopa, noin viisisataasivuisen opuksen sivulle 134 – kohdalla mieleen nousi Jope Ruonansuun repliikki: ”Onko pakko jos ei taho?” Ja päätin ettei ole. Vain poliittinen korrektiuteni estää mainitsemasta kirjan nimeä. Jäi siis sen kokoinen aukko sivistykseen.
Berlin Alexanderplatz tuossa odottaa vuoroaan, enkä tiedä tulenko lukeneeksi. Sillä eiköhän tuo tullut menneiden vuosien TV-sarjana tutuksi. Tosin on tuttua sekin, ettei mikään toteutus tee täyttä oikeutta alkuperäisversiolle. Kirja ansaitsee kuitenkin maininnan jo senkin vuoksi, koska olemme tällä kertaa sen verran saksalaisten ympäröiminä, että tuntuu lähes siltä kuin tuo olisi osoitteemme.
Kaksi ei vaihdu. Näin saattaisi kuulua takavuosien sinappimainoksen vapaamuotoinen ”referaatti” politiikkaan siirrettynä. Toinen on…: vaatii lyhyen referoinnin klassikosta, jossa saksalainen, amerikkalainen ja suomalainen; toisen maailmansodan jälkeen, rehvastelivat maidensa lääketieteellisillä saavutuksilla. Ja jossa suomalainen (tietysti) veti pisteet kotiin: ”Kun meidän poikamme palasivat sodasta päättöminä, kirurgimme tekivät heille puusta päät: ja he ovat nykyisin kaikki hallituksessa.”
Kiinnitin Twitter -tiliini twiitin, jossa muistellaan kaiholla aikaa, jolloin presidentit vielä olivat Kekkosia. Siihen voisi hyvinkin vielä lisätä: ja presidenttejä!
Kekkosen aikaa voisi muistella vaikkapa jatkuvuuden aikana. Yhden – mahdollisesti lievähköksi sora-ääneksikin tulkittavissa olevan – määritelmän muistan tuostakin kaudesta tosin kuulleeni. Ajalta jolloin vihapuhe-termiä ei vielä oltu edes keksitty, vihapuhepoliiseista puhumattakaan: ”Urho ensimmäinen yhä.”
Niin se taitaa olla, mitä kansanperinteeseen tulee, että ainakin noista sota-ajoista lähtien puupäät ovat istuneet hallituksissa. Siis jos kysymme kulloiseltakin oppositiolta. Sillähän ei ole kovinkaan suurta merkitystä, että käytännössä osat saattavat vaihtua sykleissä: tämän päivän oppositio on eilispäivän hallitus. Ja kääntäen taas tulevaisuudessa. Ehdokkaatkin valtaosin samat. Koska äänestävän kansan poliittinen muisti on tunnetusti äärettömän lyhyt. Joka tapauksessa edelleen taitaa olla niin, että ”kooma” kiehtoo eniten. Nukkuvat jatkavat vaalikaudesta toiseen suurimpana puolueena.
Katoamatonta kansanperinnettä alkaa jo nykyisin myös olla Paavo Väyrysen ehdokkuus Suomen presidentinvaaleissa. Elikkä se toinen ”referaatti”, vaihtumattomuus-sarjassamme: Toinen on… Ellen juuri nyt – sattuneesta syystä – olisi jopa riipaisevan tietoinen ihmisen katoavaisuudesta: saattaisin erehtyä luulemaan, että – olivatpa äänestysprosentit ja olosuhteet mitkä tahansa: kaikissa tulevissa Suomen presidentinvaaleissa täältä ikuisuuteen – yksi takuuvarmasti ehdokkaana esiintyvä olisi juurikin hän.
Kaikuja periferiasta 