”Opeta meitä laskemaan päivämme oikein, että me saisimme viisaan sydämen.” (Ps. 90:12)
Olen viime aikoina mielenkiinnolla seurannut televisiosta Myytinmurtajat – ohjelmaa, jossa testaajat ovat valmiita mitä ihmeellisempiin koitoksiin vahvistaakseen -tai murtaakseen erilaisia myyttejä. Tosin siinä ei käsitellä politiikan – varsinkaan talouspolitiikan myyttejä (saattaisi kylläkin olla mielenkiintoinen lisä), vaan hieman vähemmän abstrakteja sellaisia.
Ensimmäisenä mieleeni nousee ajankohtainen myytti poliitikoista vastuunkantajina (jota ominaisuutta he itse hyvinkin mielellään näyttäisivät itsessään korostavan). Joka taas peilattuna takavuosien myyttiin vahvan markan politiikasta ainoana ja ehdottoman oikeana totuutena, näyttäisi antavan tulokseksi kaksi kärpästä, tai murrettua myyttiä yhdellä iskulla!
Presidentti Koivisto antoi kasvot vahvan markan politiikalle, kuten myös lähtölaukauksen presidentin valtaoikeuksien karsimiselle (josta jälkimmäisestä on hiljattain kertonut tuntevansa pistoa sydämessään), mutta eiköhän puuhassa ollut laajempi politiikan eliitti. Suomi – laiva ajettiin lähes uppoamispisteeseen pelkällä jääräpäisyydellä, kunnes oli ilmeisesti pakko päästää irti vahvasta markasta ettei laiva uppoaisi kokonaan. Seurauksista ollaan tuskin vieläkään kokonaan selvitty. Kysymys kuuluu: kantoivatko poliitikot tuolloin vastuun seuraamuksista, ja jos kantoivat, millaista se vastuunkanto mahtoi olla?
Näin ”toisella silmällä” politiikkaa seuranneena tulee mieleen ainoastaan naispoliitikko sellaisena, joka saattaa jopa kesken kauden joutua syntipukkina luopumaan virastaan tehtyään jonkin poliittisesti epäkorrektin möhläyksen. Muuten poliittinen vastuu näyttäisi rajoittuvan siihen ettei tule seuraavissa vaaleissa valituksi. Edellyttäen kuitenkin sitä että vaalikarjan poliittinen muisti kattaa koko vaalikauden taaksepäin.
Tämän päivän myyttinä ja ainoana ehdottoman oikeana vaihtoehtona meille tarjotaan loputonta rahan lapioimista tukipakettien muodossa konkurssipesiin, jopa niin että meidän on itse lainattava voidaksemme lainata toisille. Koska muussa tapauksessa tuloksena olisi maailmanloppu!
Katselin tässä dokumenttia Argentiinan konkurssista, joka (yllätys yllätys?) antoi ihan päinvastaisen signaalin kuin mitä meille yritetään faktana tarjota! Entäpä Islanti? Ymmärtääkseni sekin on vielä maailmankartalla.
Johtopäätös tästä kaikesta on klassinen: ”Historia opettaa meille, ettei ihminen opi mitään historiasta.” Ei edes taloushistoriasta.
Kaikuja periferiasta 