58. Ohut kerettiläinen teologia

”Älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan rauhaa maan päälle; en ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan. Sillä minä olen tullut ’nostamaan pojan riitaan isäänsä vastaan ja tyttären äitiänsä vastaan ja miniän anoppiansa vastaan; ja ihmisen vihamiehiksi tulevat hänen omat perhekuntalaisensa’.” (Matt. 10:34-36)

 

Derek Prince totesi äskettäin näkemässäni TV7 -puheessaan jokseenkin tähän tapaan: ”Korkea koulutus ei takaa sitä, että sitä olisi ilman muuta korkeasti valaistunut. Varsinkaan raamatullisissa asioissa. Olen itse korkeasti koulutettu, mutta olin näissä asioissa täydellisessä pimeydessä.”

Tulipa hän tuossa yhteydessä – sen lisäksi että totesi ”ammattifilosofeja tarvittavan yksinkertaisen asian tekemiseen monimutkaiseksi” – myöskin siteeranneeksi Yhdysvaltain 26. presidentin Theodore Rooseveltin, oppineisuuteen kantaa ottavaa kommenttia: ”Kouluja käymätön voi varastaa tavaravaunusta; akateemisesti sivistynyt voi nyysiä koko rautatien.”

Omana lisänäni tuohon luetteloon sanoisin että Raamatun saattamiseen vähintäänkin hämmentäväksi, tarvitaan teologeja. Käytössä lienee jo pitkään ollut teologinen Enigma (epäilen sen olleen ensi kertaa käytössä jo paratiisissa, jossa se muunsi selvän kiellon muotoon: ”onko Jumala todella sanonut?”), jolla häivytetään alun alkaen kansantajuinen tie jota kulkiessa ”-eivät hullutkaan” eksy, niin sakean sumun peittoon, että oikean tien löytäminen jo senkin takia on ihme.

Ehkäpä kyseinen koulukunta traumaattisessa kaihossa haikailee aikaa, jossa Raamattu olisi kirjoitetu vain latinaksi. Rahvaan ollessa lähes lukutaidotonta, eikä ainakaan latinan kielen taitoista; jolloinka heille voisi syöttää mitä tahansa ilman, että kellään olisi edellytyksiä nykyisen, koirien tekohammasmainoksen kommentin tavoin todeta: ”Et oo tosissas!”

Niin, mene ja tiedä.

Tämä aika kuitenkin arvostaa oppineisuuden – itseoppineista en tiedä; olkoonkin että joku on sanonut itseoppineen olevan ainoa oppinut, muut ovat opetettuja – hyvinkin korkealle. Luulenpa että jos Jeesus jostain syystä päättäisi piipahtaa lihallisessa muodossa tänne opettamaan; Hänellä tuskin olisi kovinkaan suuria mahdollisuuksia tulla kuulluksi. Hänellä kun ei tietääkseni ollut, eikä ole, edes yhtä loppututkintoa mistään yliopistosta; monesta tutkinnosta puhumattakaan.

Sehän se tässä pientä ihmistä hiukan ihmetyttää että evankeliumin julistaminen uskottiin oppimattomille kalastajille – taisi joukossa tosin olla yksi lääkärikin – eikä akateemisille piireille. Hovista puhumattakaan.

Toisaalta on niinkin (väärinkäsitysten välttämiseksi) että eihän oppineisuus suinkaan mikään synti tai vääryys ole, päin vastoin. Olen monesti koettanut sanoa – ainakin omalle jälkikasvulleni – että kyllä ne lapiohommat onnistuvat, vaikka olisikin tohtorin tutkinto plakkarissa; jos jostain syystä alkaa valkokaulustyö tympimään.

Tosin saattaa nykyisin niinkin käydä ettei ylikoulutettuna pääse lapioimaan. Mutta ei – ymmärrettävistä syistä – kuitenkaan toisin päin; lapiomiehen koulutuksella (kouluttamattomana) professorin vakanssille.

Kuitenkin hyvänä esimerkkinä siitä, että Jumala ei ehkä aseta meidän oppineisuuttamme aivan yhtä korkealle arvoasteikossa kuin mitä me ihmiset, toimii Mooseksen elämä. Hänet oli miehen ikäiseksi asti kasvatettu ”kaikkeen egyptiläisten viisauteen,” mutta jonka siitä tyhjentyäkseen piti toimia paimenena neljäkymmentä vuotta, ennenkuin hänet kelpuutettiin kansanjohtajaksi.

Vaikka nöyryys ja oppineisuus taitaa olla harvinainen, ellei mahdoton yhtälö; Mooseksesta Raamattu kuitenkin toteaa että: ”hän oli sangen nöyrä mies, nöyrempi kuin kukaan muu ihminen maan päällä.”

Paavalin kohdalla – joka oli koulutettu fariseus – prosessi oli lyhyempi; vainoajasta apostoliksi muutamassa päivässä. Mutta yhtä kaikki, kaiken kokemansa jälkeen hän itsetilityksenä piti kaiken siihen asti oppimansa roskana Kristuksen tuntemisen rinnalla.

 

Ryhdyin uteliaisuuttani ikäänkuin talonpoikaisteologisten silmälasien läpi katsovaksi tutkivaksi journalistiksi sen suhteen, millä kristikuntaa kenties eniten jakanutta – siis lukuun ottamatta liberaaliteologian voittokulkua, – lapsikastetta perustellaan. Kovinkaan paljoa liioittelematta voin sanoa ensireaktioksi syntyneen syvästä turhautumisesta purkautuva pyyntö: Jumala auta meitä!

Kimmokkeen tutkimuspäätökselleni sain kun kuulin – liekö ollut ensimmäinen kerta, vaikka vajavainen uskonvaellukseni on sentään jatkunut yli neljäkymmentä vuotta – väittämän, että se perustuu yhteen ainoaan raamatunjakeeseen: (Psalmi 51:7); niinpä uteliaisuuteni heräsi.

”Ravistettuna, ei sekoitettuna” lienee tuttu lause James Bond -elokuvia seuraaville; se kertoo millaisena tuttu agenttimme aina halusi juomansa. Tuosta sovellettuna: luettuna, ei tulkittuna – joka mielestäni on hyvinkin käypä jokamiehen käytäntö Raamatun tutkimiseen – Daavid kyseisessä jakeessa katumuksessa tuskailee omaa viheliäisyyttään, Naatanin paljastettua hänen aviorikoksensa Batseban tapauksessa.

Jos siitä sitten kyetään kokonainen oma teologiansa rakentamaan, sen täytyy perustua sille olettamukselle että ihmisellä on perisyntikeksinnön perusteella syntejä kassassa jo syntymähetkellä. Ennen kuin on ehtinyt tehdä ensimmäistäkään tekoa; ikäänkuin jo Aadamin ja Eevan synnit!

No, eipä tuo Psalmin jae loppujen lopuksi ole ainoa oljenkorsi, vaan ymmärtääkseni muun muassa perhekunnittain kastaminen, ja jopa juutalaisten ympärileikkauskäytäntö ovat asioita joista oppia sorvataan.

Kuten monesti on todettu: Raamattu on sellainen kirjakokoelma josta voi rakentaa lähes millaisen opin tahansa. Ellei välitä konteksteista eikä edes yritä selittää Raamattua Raamatulla. Minkä luulisi olevan luotettava tapa.

Niin, eipä paljon tarvitse liioitella tässäkään, jos sanon osuneeni pimeyden ytimeen; tai ainakin hyvin lähelle sitä. Kiitos kuitenkin nykyiselle internet -kaudelle, että kyseinen seikkailu suoraan suden luolaan on mahdollista tehdä turvallisen virtuaalisesti, ja selviytyä elävänä takaisin. Kunhan varoo menemästä fyysisesti itse paikalle.

Nimittäin se fanaattisuus jolla lapsikasteen puolustajat hyökkäävät toisin ajattelevaa kerettiläistä vastaan on suorastaan pelottavaa! Kätevästi ovat käsitteet käännetyt päälaelleen siten, että joka yrittää pitäytyä Raamattuun eikä eri kirkkoisien raapustamiin tunnustuskirjoihin, on kerettiläinen, itse isästä perkeleestä.

 
Olen joissakin yhteyksissä törmännyt – taisi olla viimeksi lähinnä helluntailaisuuden kriisiä käsittelevässä blogikeskustelussa – termiin ”ohut teologia.” Jolla termillä nimenomaan käsittääkseni kuitattiin helluntailaisuus.

Tuota termiä olenkin sitten siitä lähtien silloin tällöin märehtinyt ja maiskutellut miettien, mitähän kaikkea tuollakin tarkoitetaan. Tutkimuksen sitten edetessä huomasin hämmästyneenä saavani näin kerettiläisenä arvovaltaista seuraa itse Lutherista!

Olemme nimittäin kuulleet Lutherin sanoneen: ”Päättelemme että ihminen vanhurskautetaan yksin uskosta.” Kuin myös toistelleen sanontaa: ”Et voi estää lintua lentämästä pääsi yli, mutta voit estää sitä tekemästä pesää hiuksiisi.” Joista jälkimmäisestä voi päätellä että erilaiset houkutukset ja kiusaukset (yleensä väärin tekemiseen) Lutherinkin mielestä ovat kristityn arkipäivää. Mutta vasta toteutettuina tekoina muuttuvat synniksi.

Ellen ihan väärin muista, tuossa journalistisen tutkimuksen kohteena olleessa kommenttiketjussa todettiin jokseenkin tähän tyyliin: ”Se joka väittää Lutherin tarkoittaneen sitä mitä sanoi, että siis ihminen vanhurskautuu (yksin) uskosta, on kerettiläinen ja perkeleestä.” Ei siis mennyt, eikä mene Lutherillakaan niin kuin Strömsössä; kerettiläistuomio ensin katoliselta kirkolta, ja nyt vielä postuumisti omassa kirkossaan!

Paksua teologiaa totisesti on kyllä sanan kaikissa mahdollisissa merkityksissä se, että pieni lapsi on kastettava. Joko hätäisesti tai hätäilemättä, jonkun toisen – ennen häntä eläneen – syntien anteeksi saamiseksi! Ainakin minun Raamattuni toteaa jokaisen saavan aikanaan ”palkan omien tekojensa mukaan.”

Kiistämättömän selvää lienee kuitenkin se, että paratiisissa tapahtuneen lankeemuksen seurauksena synti on meissä niin valmiiksi integroituneena että heti kun opimme tekemään valintoja, ei mene kauankaan aikaa kun tulee ensimmäinen väärä valinta.

Jos näin ei ole, mistäköhän johtuu että tuskin kukaan koskaan on joutunut opettamaan lapselleen pahantekoa? Eiköhän se rehellisesti sanottuna meidän jokaisen kohdalla ole mennyt toisin päin. Hyvä käytös ja hyvät teot täytyy opetella.

Mutta vasta kun ”lintu on tehnyt pesän”, eli lankeemus on tapahtunut, se on muuttunut tehdyksi synniksi. Joko sydämessä, kuten Jeesus himoitsemiseen viitaten sanoi, tai käytännön tekona.

 
Eittämättömän selvää lienee myös se, jos rehellisiä ollaan, että lapsikasteesta kynsin hampain kiinni pitämistä tarvitaan ainoastaan kirkkojen jäsenmäärän kasvattamiseen ja -tai ylläpitämiseen. Kun Raamattuun asennoituu ”luettuna, ei tulkittuna”, unohtaen tunnustuskirjat, soveltamatta, säveltämättä; ei lapsikaste todellakaan hyppää siitä silmille. Ei ainakaan ilman ylivilkasta mielikuvitusta.

Vastaansanomattoman selvää on sekin, että jos lapsikastekäytäntöä noudattavat kirkot jostain syystä rupeaisivat raamatullisiksi. Toteamalla kirkon/seurakunnan jäseniksi vain ne, jotka suun tunnustuksella ovat julkistaneet henkilökohtaisen uskonratkaisunsa ennen kastetta; seurauksena olisi ainakin pienimuotoinen katastrofi. Mittava supistuminen kirkkojen jäsenmäärissä; taloudesta puhumattakaan.

Totesin eräässä toisessa yhteydessä ja toisella foorumilla Romun Jaakolle tästä samaisesta (lapsi)kasteen armosta tähän tyyliin: ”Sille joka sen saa selätettyä, on Lähi-idän kriisin ratkaiseminenkin pelkkä kakun pala.”

Joten sanomattakin selvää on sekin, ettei tuota selätystä tule aivan heti tapahtumaan. Jollei nyt sitten suurta ihmettä tapahdu. Mutta sitä ihmettä odotellessa, ja olipa sen asian kanssa niin tai näin, allekirjoittanut taitaa pitäytyä tässä turvallisen ohuessa, kerettiläisessä teologiassa. Jossa lapsi on otollinen viattomuuden tilassaan, kunnes oppii erottamaan hyvän ja pahan. Ja kasteelle mennään uskonratkaisun tekemisen jälkeen.

32. Uskontunnistus

”Ja valvokaamme toinen toistamme rohkaisuksi toisillemme rakkauteen ja hyviin tekoihin.” (Hepr. 10:24)

”Minäkö ronkeli ruuan suhteen? Ei oo perää, ei oo perää…” Tuumiskeli Uuno Turhapuro kertoen kuitenkin samaan hengenvetoon vaimon osso buccoa -valmistaessaan jättäneen yhden ainesosan pois, josta toteamus: ”No eihän sitä sitten syönyt edes naapurin labradorinnoutajakaan!”

Muutama esimerkki siitä kuinka Suomen kristillinen kenttä koostuu mitä eriskummallisimmista aineksista. Olen lestadiolaisista vanhemmista lähtöisin, 10-lapsisen perheen kuopus. Muistikuvani ovat tosin varhaislapsuudesta kymmenvuotiaaksi, joten ihan päivitettyä tietoa minulla ei ole siitä leiristä. Sen verran nyt kuitenkin, että samaan aikaan kun tupakointia pidetään luonnollisena, on kaikkinainen ehkäisy syntiä! Ja että naispappeutta vastustetaan kiivaasti. ”Kuka sinut päästi?” -saattaa olla edelleen tiukka kysymys osoituksena siitä, että ei ole yhden tekevää kenen papin saarnan vaikutuksesta olet tullut uskoon! He ovat ymmärtääkseni edelleen jakautuneet vanhoillisiin -ja vähemmän vanhoillisiin.  Liberalismista lienee silti uskaliasta mainita tässä yhteydessä?

Luterilainen kirkko taas on kunnostautunut… niin en oikein tiedä missä! Olen aikaisemminkin todennut heidän järjestelmänsä olevan sellainen, joka sallii vaikka itse belsebulin jäsenyyden. Siis olettaen että hänen vanhempansa, tai tarkemmin sanottuna äiti kuuluu kirkkoon. Eikä hän ole viitsinyt tai halunnut itse erota. Onko siis mikään ihme jos  – ei ainoastaan liberaaliteologit, vaan myös ”ateistit ovat alttarilla?” Sillä heillähän ei tietääkseni edellytetä raamatullista uskoontuloa ennen kastamista ja seurakuntaan liittämistä. Olen toki enemmän kuin mielelläni väärässä tässä asiassa, ja valmis päivittämään tietoni.

Helluntailaiset (johon kastiin itsekin katson yhä kuuluvani, vaikkakin lienen tätä nykyä leimattu kerettiläiseksi) oikeine oppeineen kärsivät eräänlaisesta Pietari-syndroomasta. Tai totta puhuen en tiedä tiedostavatko edes kärsivänsä! Tällä tarkoitan ”vaikka kaikki muut niin minä en” -asennetta, joka pilkottaa taustalla seuratessani keskustelua, joka syntyi Juha Ahvion – mielestäni aiheellisesta toteamuksesta ettei liberaaliteologian tunkeutuminen helluntailintukotoonkaan ole pois suljettu. Vai olisiko meidän Herramme kenties erehtynyt murehtiessaan: ”Kun Ihmisen Poika tulee, löytäneekö hän uskoa maan päältä?” Metodeita meillä kyllä on perinteisesti löytynyt, kuten oheinen linkki osoittaa:

Vierasblogi: Tapani Lehtola

Jumalasta sanotaan että Hän on järjestyksen Jumala. Mutta me helluntailaiset tunnumme olevan ylpeitä siitä, että emme ole muodollisia ja meillä vallitsee jonkin asteinen opillinen kaaos sen sijaan, että olisi jokin kattava yhteinen linja kautta koko maan. Vähän niin kuin kukin tulkoon uskollaan autuaaksi -meininki. Helluntaikirkko -hanke tosin on yksi osoitus siitä, että kyllä on yritetty yhtenäistää. Mutta samalla konkreettinen osoitus, kuinka vaikeaa ja helposti kahtiajakautumista aiheuttavaa se on.

Noin neljäkymmentä vuotta helluntailiikkeeseen kuuluneena tiedän, ettei perinteeseen kovinkaan läheisesti kuulu ylipäätään keskusteleminen. Ei ainakaan siinä pienessä piirissä johon itse olen kuulunut. Eroja saattaa olla eri seurakuntien välillä. Pitkät perinteet sen sijaan löytyvät ongelmien maton alle lakaisemisessa ja kuoliaaksi vaikenemisessa, kuten olen ennenkin todennut. En tiedä onko se eniten johtunut siitä, että ei uskalleta, osata, vaiko ettei haluta puhua hankalista asioista. Onhan sekin mahdollista että ahtaimmissa aivoissa jo pelkkä ajatus keskustelemisesta on syntiä. Joten se, että asioista yritetään virittää nykyisin keskustelua, on positiivinen ja tervetullut asia. Olkoonkin, että näin alkuvaiheessa näyttäisi vielä puukot ja puntarit lentelevän eri leirien välillä. Mutta eihän Roomaakaan päivässä rakennettu.

Varsin oivallisena esimerkkinä helluntaikentän epäyhtenäisyydestä toimikoon eilinen Sateet Lähetä kokous, jossa vierailevana artistiryhmänä esiintyi brasilialainen Ana Paula ryhmineen. Tähän väliin totean olevani sen verran valuvikainen kummajainen, että minulle Herra näyttäisi edelleen ilmestyvän ”hiljaisessa tuulen hyminässä.” Mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö viihtyisi visuaalisesti ja taiteellisesti hyvin toteutetussa tilaisuudessa. Panin merkille upean, koko estradin takaseinän peittävän screenin, trussit, värivalot ja savukoneet!

Ainoa merkittävä ero meidän VH-iltojemme tarjontaan nähden oli, ettei siellä tarjottu korvatulppia, joka kyllä olisi ollut metelin vuoksi tarpeen! Se, mikä jäi askarruttamaan mieltä on, että miksiköhän samat asiat – trussit, savukoneet, värivalot ynnä muut näyttäisivät Seinäjoella olevan Herrasta. Kun ne täällä 120 kilometrin päässä Pietarsaaressa ovat perkeleestä?!

Kukaan ei tiedä.

Kukaan ei tiedä… tuumi John Ortberg humoristisesti upeassa puheessaan, jonka katsoimme videolta VH-illassa. Tuo oli vastaus hänen omaan kysymykseensä: miksi on olemassa Chicago? Aplodeista päätellen sisäpiirikasku upposi yleisöön. Suomeen sovellettuna Chicago pitäisi vaihtaa Soiniin tai Lehtimäkeen. Tuttu sanontahan kuuluu: Se vain on, niin kuin Soini ja Lehtimäki Suomen kartalla.

Kukaan ei tiedä myöskään sitä, mitä Uuno Turhapuron kommentti tekee tässä kontekstissa. Ellei sitten vihjeenä siitä että ronkeliuttakin on monen laista. Saattaa se tuo alun lainaus Raamatustakin tuntua näin paparazzi -aikakaudella tarpeettomalta kehoitukselta itsestään selvään asiaan. Mutta hyvää tarkoittaen sekin on tuohon laitettu.