”Ja hän sanoi heille: ”Menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille. Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu; mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen.”” (Mark. 16:15-16)
John Bunyanin klassikkoteos, johon otsikko hämärästi viittaa, ja jonka minä vielä hämärämmin muistan joskus lukeneeni, on kirjoitettu kärsimyksen keskellä. Wikipedia tietää kertoa hänen kirjoittaneen ensimmäisen osan vuonna 1675 ollessaan vangittuna luvattomasta saarnaamisesta! Jotkut ovat jossain joskus todenneet historian toistavan itseään, saapa nähdä. Kärsimys näyttää muutenkin olevan avainroolissa kristityn vaelluksessa kautta aikojen. Meillä tänä päivänä ovat asiat sen verran hyvin, että suurimmat kärsimykset liittynevät siihen, kun joudumme sietämään toisiamme. Ehkäpä siinä piileekin salaisuus, miksi hajaannus on todennäköisempää kuin yhteen kasvaminen. Sotien mukanaan tuomat kärsimykset saavat tunnetusti kansan unohtamaan keskinäiset kaunansa, ja puhaltamaan yhteen hiileen.
Tämä on siis tuosta teoksesta, tai sen nimestä moderni, hyvinkin kiteytetty versio: koeputki – koulutusputki – uraputki – eläkeputki – koiranputki. Noista viimeisen siinnellessä (kuten allekirjoittaneella) huojentavaa on se, ettei ole minkäänlaisia suorituspaineita mihinkään suuntaan. Ensimmäinen vaihe taas pidemmälle vietynä nostaa sielun silmien eteen huolestuttavia, suorastaan pelottavia näköaloja:
Kuvittelepa vaikka kaksisataa kloonia Kataisesta Arkadianmäelle! Meillähän saattaisi olla kaksisataa veronmaksajien rahoilla Himaselta tilattua sepustusta nykyisen, kustannuksiltaan suolarahaksi vähätellyn yhden sijaan! Sitä voisi jo kutsua taloudelliseksi katastrofiksi, tai jopa kauhuskenaarioksi!
Keskivertokirkollisen ihmisen on jo jonkin aikaa sanottu tarvitsevan pappia kolmesti: ristiäisissä, häissä ja hautajaisissa. Tuostakin päivitetty, modernimpi versio taitaa karsia pois kaksi ensimmäistä – nykyisin poikkeuksena tietenkin samaa sukupuolta olevat, jotka ehdottomasti haluavat, jopa vaativat saada papin siunauksen liitolleen – mutta taivaaseen haluaa jokainen tulla siunatuksi sitten hautajaisissa, jopa ateistikin. Niin, tai en ole ihan varma, mutta taitaa se ateistikin olla ristitty?
Sosiaalisessa mediassa saalistaessaan (joka muuten mitä ilmeisimmin on keksitty siksi, että meillä vähemmän sosiaalisillakin olisi jokin kanava) sitä törmää enemmän ja vähemmän kummallisiin ilmiöihin. Kuten esimerkiksi siihen ettei homo-asia olekaan ainoastaan sekulaari-vihervasemmisto-abortti-eutanasia -sektorin ydinkynnyskysymys! Homo-ilta tuli ja meni – taitaa viimeisimmästä olla pian kolme vuotta – mutta yhä vain jotkut jaksavat – ja mikä ihmeellisintä – ”meikäläisissä” piireissä! Muistan, uskoontuloni aikoihin, kun lähestulkoon kaameinta mitä uskovalle voisi tapahtua – ja jota minua yritettiin hyväntahtoisesti varjella kuulemasta – oli, että jotkut seurakunnan jäsenet olivat aktiivisia politiikassa. Oi niitä viattomuuden aikoja!
Näitä mietiskellessäni media räväytti uusimman, tai pitäisikö sanoa uusvanhan ilmiön tietoisuuteen. Nimittäin Pirkko Jalovaaran demonikokoukset. Arvelinkin, ja jopa veikkasin, että siinäpä seuraava loputtomien juupas – eipäs keskustelujen aihe meikäläisten piirissä. No, toistaiseksi olen hämmästyksekseni havainnut vasta ateistien syttyneen aiheesta!
Ironista, etten sanoisi surkuhupaisaa näissä kohuissa homo-illasta lähtien on ollut se, että kun joku yrittää sanoa löytäneensä Raamatusta jotain, se saa välittömästi aikaan paniikinomaisen pakokauhun, seurauksena valtaisa joukkopako kirkosta! Ja mikä kaikkein kummallisinta, hyperventilointi tuntuisi olevan vakavimman asteista juuri niiden keskuudessa joiden tulisi kyetä kansaa valistamaan, näilläkin alueilla.
Perkeleitä onko heitä lienee enemmän kuin paikallaan kysäistä, sillä enkeleistähän tuo kysymys on jo useamminkin esitetty. Ellen väärin muista, jopa sen niminen elokuvakin on joskus tehty, tosin se saattoi aiheeltaan olla muuta kuin mitä nimen perusteella voisi kuvitella. Pelkkä vilkaisu Raamattuun, silmät avoinna, riittää antamaan vastaukseksi että kyllä on, molemmissa löytyy.
Ihan omana mielipiteenäni sanoisin, liittyen tuohon ajankohtaiseen demonikokousmaniaan, että ”näiden merkkien” olisi hyvä seurata vaikkapa ihan meitä kaikkia kristittyjä, vieläpä runsaasti. Mutta ikäänkuin bonuksena evankeliumia saarnattaessa. Esimerkkinä Pietari, jonka saarnamatkoilla jopa varjon lankeaminen riitti.
Poliittinen, ketään loukkaamaton korrektius on muuten eduskunnassa viety niinkin pitkälle, ettei valehtelijaa saa sanoa ainakaan Arkadianmäellä valehtelijaksi, vaan on löydettävä muita tapoja asian ilmaisemiseksi. Kyseinen ”hypokratismi” lienee synnyttänyt termin: takinkääntäjä.
Kirkkoihin ja seurakuntiin tuo korrektius istuu huonosti, ainakin mikäli aiotaan säilyttää Raamatun auktoriteetti opillisena ohjenuorana. Mutta ei se näytä estävän ainakin yrittämästä. Ketään loukkaamaton evankeliumi, onko sellainen oikeastaan evankeliumia ollenkaan? On kai vähintäänkin uskallettava sanoa: ”tehkää parannus”, jos aikoo saada ihmiset ymmärtämään missä mennään. ”Loukkaako tämä teitä? Mitä sitten, jos…”, kysyi Jeesus opetulapsiltaan Johanneksen evankeliumin kuudennessa luvussa. Nämä olivat juuri todenneet Jeesuksen puheen ”sietämättömäksi”, jota ei voi kestää.
Totuus on että meitä kivipäitä ei tule kohdella silkkihansikkain jos mielii saada jotain kunnollista aikaiseksi.
Kaikuja periferiasta 