41. Modernismi, osa 2

”Sillä hänen näkymätön olemuksensa, hänen iankaikkinen voimansa ja jumalallisuutensa, ovat, kun niitä hänen teoissansa tarkataan, maailman luomisesta asti nähtävinä, niin etteivät he voi millään itseänsä puolustaa” (Room. 1:20)

Aivan heti ei tule mieleen Ennustukset toteutuvat -kirjasarjaa lukiessa, että on kulunut lähes neljä vuosikymmentä niiden painatuksesta. Ensimmäinen kirja tuosta neljän kirjan sarjasta on painettu vuonna 1974, ja viimeinen 1977. Jutut voisivat aivan hyvin olla peräisin tämän päivän ”kirkollisista uutisista.” Eivätkä niin sanotut vapaat suunnatkaan enää ole saastumattomia, vaan ovat saaneet, ellei muuta, niin ainakin maistiaisia ”modernistisesta hapatuksesta.”

Älköön siis kukaan tänä päivänä ympäriltään kuuluvia ääniä kuulostellessaan, ja sielunsa silmien eteen avautuvia näkymiä katsellessaan hämmästykö, nähdessään kivenkovan ateistin yhdessä modernistin kanssa kaulakkain samassa kuorossa, veisaamassa samaa virttä jumalasta jota ei ole!

Syyllistyn tässä – massiivisen kopioinnin lisäksi sen – tähän asti mielestäni kohtuullisen hyvin noudattamani periaatteen rikkomiseen – että sanottavan olisi mahduttava yhdelle a-neloselle. No, aina ei voi onnistua, ja eikös se niinkin mennyt että poikkeus vahvistaa säännön? Vilkaisin muuten tässä eräänä päivänä hätäisesti netistä, ja huomasin tämän sarjan olevan vaihtelevasti kaupiteltavana muutaman euron kappalehintaan. Vinkkinä sellaiselle joka saattaisi hankkia, jos ei maksa maltaita. Tässäkin postauksessa on edelleen kyseessä kirjoistakin osa 2, josta en näet ole vielä(kään) päässyt irti.

>> Et. 2, s. 31-34 <<

Liberaaliteogia eli modernismi esiintyy monissa eri muodoissa, ja sillä on monta nimeä. Se juontaa juurensa kahdeksannentoista vuosisadan rationalismista. Liberalismin voidaan toisaalta sanoa olevan rationalismin aateperinnön jatkaja, mutta sitä voidaan myös pitää yrityksenä tehdä tyhjäksi rationalismin ja radikaalin kritiikin hyökkäykset kristinuskoa vastaan.

Tämä merkillinen kaksinaisuus saa aikaan sen, että liberaaliteologia on omalaatuisimpia ilmiöitä kirkon historiassa. Vaikka modernismi on vaarallisin hyökkäys kristillistä uskoa vastaan, mitä koskaan on tehty, se esiintyy usein kristillisyyden pelastamisyrityksenä. Pelastaminen merkitsee silloin sitä, että ihminen modernisoi kristinuskon ja mukauttaa sen ajan vallitseviin käsityksiin. Professori S. Mowinkel esittää asian näin: ”Ihmisten tulee ilmaista uskonsa niin, ettei se joudu ristiriitaan ajan muun tietämyksen kanssa.”

Emme saa unohtaa liberaalisen teologian apologeettista (uskoa puolustavaa) puolta. Sitä on korostettu alusta alkaen meidän päiviimme saakka, ja monien tarkoitus on epäilemättä ollut vilpitön.

Valistusajan filosofit kävivät hyökkäykseen kristinuskon totuudellisuuden puolesta esitettyjä vanhoja filosofisia perusteluja vastaan. Kun sitten uuden ajan tiede syntyi, sen tulokset tulkittiin usein antikristillisessä hengessä. Näin tapahtui erityisesti silloin, kun kiivailtiin kehitysopin puolesta.

Tässä tilanteessa jotkut teologit pitivät välttämättömänä perinteisen teologisen järjestelmän uudistamista. Jotkut heistä katsoivat, että monia kirkon hallussaan pitämiä asemia oli mahdoton puolustaa eteenpäin rynnistävän luonnontieteen hyökkäyksiä vastaan. Ainoa keino ”kristinuskon pelastamiseksi” oli radikaali rintaman lyhentäminen. Teologian oli heidän mielestään pakko hylätä sellaiset kristillisen uskon kohdat, joita ei kyetä puolustamaan, voidakseen ”pelastaa” edes jotakin. Monet ajattelivat, että mitä vähemmän on puolustettavaa, sitä paremmin kyetään ”uskon” jäännös säilyttämään.

Käsitys, jonka mukaan kristinusko tarvitsee ”pelastamista”, on aina ollut ominainen liberaaliselle teologialle, ja ainoa keino modernistien mielestä on ollut kaiken sellaisen juurittaminen kristillisestä uskosta, mikä sotii tervettä järkeä vastaan tai on ristiriidassa tieteen väittämien kanssa.

Vanhemman liberaaliteologian yritykset poistaa kaikki yliluonnollinen Raamatusta ja evankeliumien ”riisuminen  myyteistä” meidän aikanamme on nähtävä tätä taustaa vasten. Ihmeet estävät nykyajan ihmistä ottamasta vastaan kristinuskoa. Ne ovat hyödytöntä painolastia, joka on poistettava. Siksi vanhempi liberaaliteologia eliminoi yliluonnolliset tapahtumat Raamatun kertomuksista epäolennaisina. Ne eivät olleet tarpeellisia Uuden Testamentin sanoman vastaanottamiselle.

Moderni kerygmaattinen (julistuksellinen) ja eksistentiaalinen (olemassaoloa koskeva) teologia sanoo sitä vastoin tahtovansa poistaa mytologisen aineksen evankeliumeista ja Raamatusta ylipäänsä ja paljastaa mytologisten kuvausten ”syvemmän merkityksen” sekä tulkita ne eksistentiaalisesti. Tämä teologia joutuu tällöin omalaatuiseen tilanteeseen väittäessään toisaalta käyttävänsä tieteellisiä kriteereitä raamatuntulkinnassaan ja sortuessaan toisaalta niin hillittömään allegorisointiin, ettei sille ole vertaista maan päällä.

Muutamat teologit ovat ruvenneet tajuamaan tämän. Näin esimerkiksi Bultmannin oppilas Joachim Kahl, joka luopui kokonaan kristinuskosta, kun hänelle selvisi tällaisen raamatunselityksen epärehellisyys. Väiteltyään teologian tohtoriksi Kahl erosi äkkiä kirkosta vuonna 1967.

Kirjassaan Kristinuskon kurjuus hän kohdistaa murhaavan arvostelun aikaisemmin edustamaansa teologista suuntausta vastaan. Hän syyttää tätä teologiaa siitä, että se ei suhtaudu vakavasti Raamatun kirjaimellisuuteen, vaan korvaa sen uudella epäilyttävällä Raamatun selvien sanojen allegorisoimisella. Menetelmä ei ole rehellinen, koska se eksistentiaalinen tulkintatapa lähtökohtanaan edellyttää tekstissä olevan asioita, joita siinä ei ole sanottu.

Kahl ei muutenkaan anna modernille teologialle suurta arvoa. Hän kysyy, miten nykyaikaista nykyaikainen teologia oikeastaan on, ja väittää, että vanhalla ajalla elänyt Porfyrios edusti uskottavampaa raamatunkritiikkiä kuin meidän päiviemme modenistisimpien teologien edustama konsanaan.

Vanhemman ja uudemman liberaaliteologian vastakohtaisuus on, ellei juuri sanoilla leikkimistä, niin kuitenkin ajatuksilla leikkimistä. Koko ajan on kysymys samasta asiasta: yliluonnollisen kieltämisestä tai selityksillä mitätöimisestä.

Kun puhutaan ”Jumalan Sanan vapauttamisesta vanhentuneen maailmankuvan kahleista”, ei tarkoiteta etupäässä antiikin maailmankuvaa, joka on ristiriidassa kopernikaanisen kanssa. Pyrkimyksenä on korvata raamatullinen maailmanselitys, joka uskoi hengellisen todellisuuden olemassaoloon, maallistuneella maailmankäsityksellä, joka sanoo ”ettei ylösnousemusta ole, ei enkeliä eikä henkeä” (Apt. 23:8). Kuten huomaamme liberaalinen teologia on pohjaltaan pelkkää ikivanhaa saddukealaisuutta.

Liberaaliteologia edustaa epäilyttävää kristinuskon modernisoimista. Tällaista modernisoimista pidetään kuitenkin välttämättömänä, jotta kyettäisiin tyydyttämään niin sanotun modernin ihmisen tarpeita, ihmisen, joka elää maailmassa ”ilman mytologiaa”, eikä tunnusta minkään hengeksi kutsutun olemassaoloa.

Tämä ”moderni” ihminen ei sittenkään ole kovin yleinen ilmiö. Sen todistaa okkultisten liikkeiden suosio meidän päivinämme. Melkein tekisi mieli myöntää tohtori Ragnar Leivestadin olevan oikeassa. Hän näet sanoo, että ”todellisuudessa vain harvat ihmiset ovat omaksuneet nykyaikaisen tieteellisen maailmankuvan siinä määrin, että tuntisivat Raamatun mytologisen maailmankuvan itselleen täysin vieraaksi.”

>> Et. 2, s. 84-86 <<

Vaikka joku saattaa pitää väitettäni liioitteluna, emme pääse mihinkään siitä, että johdonmukaiselle liberalismille on sen kaikissa historiallisissa vaiheissa ollut tunnusmerkillistä yliluonnollisen eliminoiminen Raamatusta ja jumalallisen ilmoituksen kieltäminen.

Esimerkiksi Schleiermacher 1800-luvun alussa väitti, että teologian tutkimuskohteena eivät olleet Jumalan ilmoittamat totuudet vaan ihmisten uskonnolliset elämykset – ei se, mitä Jumala oli sanonut tai tehnyt, vaan mitä jotkut ihmiset arvelivat Hänen sanoneen tai tehneen. Raamattu alennetaan siis Jumalan Sanasta pelkäksi kokoelmaksi juutalaisten ajatuksia Jumalasta.

Sama perusnäkemys Raamatusta liberaaliteologialla oli kehitysteologian valtakaudella. Se esiintyy Barthilla ja Bultmannilla ja heidän oppilaillaan kahdennellakymmenennellä vuosisadalla. Yliluonnollinen, kaikki mikä todistaa Jumalan välittömästä ilmoituksesta, täytyy poistaa Raamatusta. Siksi naiivi väite, että liberaaliteologia on kuollut, on niin epärealistinen kuin suinkin mahdollista.

Mikäli tahdotaan erottaa vanhempi liberaaliteologia ja moderni eksistentiaalinen teologia jollakin tavalla toisistaan, niin erona on ehkä se, että edellinen piti Raamattuun sisältyvää yliluonnollista ainesta epäolennaisena, kun taas jälkimmäinen on säilyttänyt sen, mikä on tärkeää: suuret uskonnolliset ja eettiset peruslinjat. Uudempi teologia ei pyri enää kriittisesti poistamaan, vaan se tahtoo kriittisesti tulkita Raamattuun sisältyvää ”mytologista” ainesta. Se pyrkii löytämään Raamatun aikaan sidottujen ajatusten ja käsitysten ”syvemmän merkityksen.”

Edellä sanottu pitää paikkansa vain osaksi. Raamatun sisällön tulkitseminen, selittäminen uudella tavalla, ei todellisuudessa olekaan uutta. Liberaaliteologian tapana on aina ollut väärinkäyttää Raamatun sanoja omaksi edukseen. Ensiksi se riistää sanoilta niiden merkityksen ja raamatullisen sisällön. Sitten se käyttää niitä ilmaistakseen melkein päinvastaista kuin mitä Raamatun kirjoittajat ovat tarkoittaneet. Modernistit saattavat kieltää Jeesuksen sovituskuoleman ja puhua samalla kauniisti ja liikuttavasti ”rististä.” He voivat kieltää Jeesuksen ylösnousemuksen ja korvata sen fraasilla, että Hän on ”noussut ylös kirkon julistuksessa” tai ”noussut ylös niissä, jotka uskovat” ja muuta vastaavaa.

Kaikki tällainen on tietenkin halpamaista väärennöstä, mutta siitä huolimatta nykyaikainen teologia pitää mokomien ajatusten esittämistä yhtenä päätehtävänään. Se tahtoo poistaa myytit ja tulkita. Niin tekivät vanhat liberaalit, niin tekevät Bultmannin oppilaat tänäkin päivänä.

Vaikka liberaaliteologian ”historiallisen Jeesuksen” ja uudemman teologian ”kerygmaattisen Kristuksen” ero saattaa tuntua suurelta, molemmat Jeesus-kuvat esittävät ”toista Jeesusta” kuin se, josta Raamattu kertoo. Ero on oikeastaan vain siinä, että ”historiallinen Jeesus” on yritys luoda jonkinlainen pienennetty Jeesus-kuva, jota pidettiin totena ja oikeana, mutta ”kerygmaattinen Kristus” käsitetään epätodelliseksi mielikuvituksen tuotteeksi, jonka alkuseurakunta loi itselleen.

Vanhemman liberaaliteologian pyrkimyksenä oli sentään julistaa jotakin sellaista, mitä se piti totena ja oikeana, mutta meidän päiviemme eksistentiaalinen teologia on luopunut jopa tästä totuudellisuuden vaatimuksesta. Kerygmaattinen Kristus, julistuksen Kristus, voi oikeastaan olla täysin erilainen hahmo kuin se Jeesus, joka eli, kuoli ja nousi ylös ajassa.

>> <<

Näin pitkä postaus vaatii mielestäni loppukevennyksen, joka tässä tapauksessa samalla toimii mainiona huipennuksena ja muistutuksena siitä, kuka kuitenkin on herrojen Herra ja kuningasten Kuningas, ja sanoo loppupeleissä sen viimeisen sanan. David Pawson kertoi tapauksen yliopistomaailmasta:

Opiskelijoilla oli menossa vaihe, jossa he tutustuivat Ilmestyskirjaan, ja jonka vaiheen he kokivat raskaaksi ja vaikeasti ymmärrettäväksi. Tervetulleella väliajalla he pelasivat koripalloa voimistelusalissa. Salin perukoilla he näkivät vahtimestarin lukemassa jotain kirjaa, odottaessaan sitä, että saisi sulkea ovet pelin jälkeen. Opiskelijat huomasivat hämmästyksekseen vahtimestarin lukevan Ilmestyskirjaa, ja kysyivät: ”Ymmärrätkö sinä, mistä siinä puhutaan?” ”Tietysti”, hän vastasi, ”Jeesus voittaa!”

40. Modernismi

”Mutta tiedä se, että viimeisinä päivinä on tuleva vaikeita aikoja. Sillä ihmiset ovat silloin itserakkaita, rahanahneita, kerskailijoita, ylpeitä, herjaajia, vanhemmilleen tottelemattomia, kiittämättömiä, epähurskaita, rakkaudettomia, epäsopuisia, panettelijoita, hillittömiä, raakoja, hyvän vihamiehiä, pettureita, väkivaltaisia, pöyhkeitä, hekumaa enemmän kuin Jumalaa rakastavia; heissä on jumalisuuden ulkokuori, mutta he kieltävät sen voiman. Senkaltaisia karta.” (2 Tim. 3:1-5)

Tulkoon tähän alkuun mainittua, että tällaisen kouluja käymättömän viisasteluun liittyy sekä hyviä että huonoja puolia. Hyviin puoliin kuuluu se, että saa sanoa lähes mitä tahansa lähes mistä tahansa, eikä kukaan välitä mitään. Kun taas huonoihin puoliin kuuluu se, että saa sanoa lähes mitä tahansa lähes mistä tahansa, eikä kukaan välitä mitään. Toisaalta – sikäli kuin jälkimmäinen todellisuus sattuisi kiusaamaan – voin lohduttautua sillä, että Paavalistakin, joka sentään oli oppinut, sanottiin: ”Minkähän tiedonjyvän tuokin luulee noukkineensa.” (Apt. 17:18)

Olisin voinut nimetä tämän postauksen – ja niin ensin aioinkin – nimellä: Ekumeniamania, osa 2, mutta päädyin ylläolevaan. Sen verran ne näyttävät nivoutuvan toisiinsa, että sopisivat kyllä yhteisen otsikonkin alle. Huomaan tälläkin kertaa jääneeni niin kiinni tähän aiheeseen, että koen tarpeelliseksi vielä jatkaa. Olkoonkin, että joudun turvautumaan – tai syyllistymään, jos niin halutaan sanoa – itseäni viisaampien aiheesta kirjoittamiin artikkeleihin. Pysyttelen edelleen samassa Thoralf Gilbrantin kirjoittamassa Ennustukset toteutuvat 2 -kirjassa.

Ekumeniamania -postauksessa mainittuun kysymykseen, tai oikeastaan kysymysryppääseen ohessa jatkoa ja vastaus. Kyseinen lainaus on poimittu Morrisonin artikkelista, joka on otsikoitu: Fundamentalismi ja modernismi: kaksi uskontoa. Mainittakoon sekin että nämä poiminnat ovat sikäli raamatullisia, että niitä ei ole poimittu kronologisella insinöörilogiikalla. Joten jonkin asteiseen hyppelyyn on syyllistytty, joka sallittanee?

>> Et. 2, s. 39-41, 58-59 <<

”Yksi maailman johtavia liberaaliteologeja siis sanoo, että historiallisen kristinuskon ja modernismin välinen kuilu on yhtä syvä kuin kristinuskon ja buddhalaisuuden. Kumpi näistä uskonnoista on kristinuskoa? Vastausta ei tarvinne kenenkään epäillä. Olemme tässä kohden samaa mieltä kuin J. K. van Balen siitä, että kristinusko on yhtä suuressa määrin ja yhtä selvärajaisena kuin konfutselaisuus tai taolaisuus historiallinen ilmiö. ‘Historiantutkimus osoittaa kiistattomasti, että kristinusko on aina pitänyt kiinni yhdestä Jumalasta, yhdestä Raamatusta ja yhdestä pelastuksesta, joka on yliluonnollinen, ja että kysymys on juuri siitä Jumalasta, siitä Kristuksesta, siitä Raamatusta ja siitä pelastuksesta, jonka modernismi tahtoo kieltää’

Modernismi ei ole kristillisyyttä. Modernismi on kokonaan toinen uskonto, jolla on eri evankeliumi, eri henki ja eri Jeesus kuin Raamattu julistaa. Ja kun modernismi on eri uskonto kuin kristinusko, niin se on väärä uskonto.”

Syy, miksi liberaaliteologia niin suuresti vetää nuoria ihmisiä puoleensa, on sen itsevarma esitystapa. Modernistit korottavat itsensä ainoiksi oikeiksi tiedemiehiksi, kun taas ne, jotka pitävät kiinni kirkon peritystä uskosta, ovat muka tietämättömiä. Unitarismia edustava modernisti tohtori C. S. Wicks sanoo ajatuksensa suoraan: ”Toisella puolen on äly ja oppineisuus, toisella puolen vilpittömys ja sanahelinä mutta samalla tietämättömyys ja taikausko.”

Näin kevyesti mitätöidään perinteinen ja Raamattuun pitäytyvä teologia, sen tekevät etevät tiedemiehet, sen suuret opinahjot ja tuhannet opiskelijat. Näin helposti selviytyy joku irti siitä, mitä kristikunta on uskonut ja opettanut kahden vuosituhannen ajan.

On siis selviö, että liberaaliteologia merkitsee luopumista kaikesta, mikä apostolien ajoista asti on kulkenut kristinuskon nimellä. Selvästi ajattelevat liberaalit tajuavat sen itsekin.

Muutamat raamatullisen näkemyksen esitaistelijat ovat epäilemättä tarpeettomasti kärjistäneet asiaa antaessan ymmärtää Raamatun pelastussanoman luottamuksen riippuvan siitä, että Pyhässä kirjassa ei voida osoittaa olevan mitättömintä ja vähäpätöisintäkään virhettä. Koko ongelman asettelu on väärä. Jumalan mahtava sanoma miespolville tuhansien vuosien aikana ei raukene tyhjiin, vaikka kävisikin ilmi, ettei jänis märehdi – nyttemmin on muuten selvinnyt, että jänis tavallaan on märehtijä!

>> <<

Ihan lopuksi lainauksena Raamatusta paavalin neuvo Timoteukselle, joka sopinee meillekin: ”Pidä esikuvanasi niitä terveitä opetuksia, jotka olet minulta kuullut, ja säilytä se usko ja rakkaus, jonka Kristus Jeesus saa aikaan. Pidä meissä asuvan Pyhän Hengen avulla tallessa se hyvä, mikä on uskottu haltuusi.” (2 Tim. 1:13-14)

39. Ekumeniamania

’Ja hän sanoi minulle: ”Älä lukitse tämän kirjan profetian sanoja; sillä aika on lähellä. Vääryyden tekijä tehköön edelleen vääryyttä, ja joka on saastainen, saastukoon edelleen, ja joka on vanhurskas, tehköön edelleen vanhurskautta, ja joka on pyhä, pyhittyköön edelleen.’ (Ilm. 22:10-11) 

Dawid Pawson lienee  henkilö joka joissakin ihmisissä aiheuttaa inhon väristyksiä, kun taas toiset hän saa osoittamaan suosiota kätten taputuksin halleluja-huutojen säestämänä. En usko syyllistyväni kovinkaan suureen totuuden muunteluun sanoessani, ettei hän jätä ketään aivan kylmäksi. Minulle hän ainakin edustaa juuri sen kaltaista sanan opettajaa jonka ”jalkain juuressa” sieluni viihtyy (samaa voisin muuten sanoa Ramista, ellei se olisi kotiinpäin vetämistä). Hän itse toistuvasti antaa raamatullisen neuvon ettei pidä purematta nielaista hänenkään opetuksiaan, vaan koetella ne Raamatulla ja pitää se mikä on hyvää.

Sain juuri äskettäin luettua hänen kirjansa: Matka ilmestyskirjan maailmaan. Tuon kirjan – kuin myös tuoreimmalla netin saalistusmatkalla eri kirkollisille sivuille tekemieni havaintojen – johdosta, päätin uudelleen elvyttää aikaisemman postaukseni. Eikä vähiten senkään takia, että siten saan tämänkin postauksen ”mualimalta” tänne omaan pilttuuseen. Tämä kaikki terästettynä mahdollisilla pikku lisäyksillä. Koska aihe on mielestäni taas (tai edelleen) ajankohtainen, ja kuten Raamattua tuntevat tietävät, se tulee loppuhuipennuksissa olemaan yksi nimiroolien esittäjistä. Yksi yhteinen kirkko nimittäin. Ohessa Korpialttarilta löytyvä alkuperäinen postaus:

http://korpialttari.com/2011/01/26/ekumeniamania/

>> <<

Ennustukset toteutuvat -sarjan kahlausmatkalla takerruin jälleen aiheeseen, joka takavuosina oli siinä määrin esillä, että antoi aiheen otsikkoon. Ekumenia on mielestäni aihe joka saattaa herättää sekä manioita että fobioita.  Alla lainaus  joka alkaa Kirkkojen Maailmanneuvoston julkilausumalla:

“Kirkkojen Maailmanneuvosto on niiden kirkkojen yhteenliittymä, jotka tunnustavat Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumalaksi ja Vapahtajaksi niin kuin Pyhä kirja opettaa ja jotka siksi koettavat toteuttaa yhteistä kutsumustaan Jumalan, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen kunniaksi.”

Mikäli sanoilla olisi niiden tavallinen merkitys, meillä olisi yllä olevissa sanoissa uskontunnustus, joka tyydyttäisi kaikkia kristittyjä. Mutta samalla tavalla kuin modernismi on turmellut kristikunnan suuret historialliset uskontunnustukset ja tehnyt niistä pelkästään symbolisia esityksiä tosiasioista, jotka nykyään ymmärretään toisin, samoin on Kirkkojen Maailmanneuvoston peruskirjaa tulkittu tavalla, joka tekee unitaristeille ja modernistelle mahdolliseksi julkilausuman hyväksymisen, samalla kun he kieltävät koko sen sisällön. Modernistit, jotka eivät tunnusta Kristusta Jumalaksi, ja unitaristit, jotka hylkäävät kolminaisuuden eivät tunne olevansa millään tavalla Kirkkojen Maailmanneuvostoon sopimattomia, vaikka sen peruskirja korostaakin sekä Kristuksen jumaluutta että kolminaisuutta.

Selitys on ekumeenisen liikkeen erikoinen terminologia,  joka on kehitetty tyydyttämään liikkeeseen kuuluvia Raamattuun uskovia jäseniä, samalla kun se suo modernismille vapaan liikkumatilan. Ekumeeniset johtajat, jotka pelkäävät jäsenten erilaisten näkemysten raamatullisista totuuksista repivän rikki yhteyden, ovat hajaannusta välttääkseen luoneet terminologian ja ottaneet käyttöön tulkintatavan, joka antaa samoille asioille mitä erilaisimman sisällön. Tohtori James DeForest Murch kirjoittaa tästä asiasta:  “Kristillistä kirkkoa ei ole koskaan kohdannut suurempi vaara kuin ekumeenisen liikkeen monimielinen puhetapa, jonka tarkoituksena on saada aikaan kristittyjen yhteys.” (Ennustukset toteutuvat 2 s. 174-175)

Se että aihe (ekumenia) näyttäisi tänä päivänä pulpahtavan uudelleen esiin, kertoo ettei sitä ainakaan ole haudattu, vaan se voi hyvin. Olen henkilökohtaisesti samaa mieltä kirjan kirjoittajan kanssa siitä, että kristityn on syytä olla varuillaan suhtautumisessaan ekumeeniseen liikkeeseen. Kaikki ei ole kultaa, mikä kiiltää.

>> <<

Lukiessani noita kirjoja ensimmäistä kertaa, olin vasta hengellinen lapsi. Uskoontulokokemuksestani oli vasta muutama vuosi aikaa. Olin ensimmäiset reilu parikymmentä vuotta elänyt sekulaarissa ulottuvuudessa. Joten minulla oli tuon tapahtuman jälkeen selvä tai ainakin selvähkö kontrasti, johon verrata entistä ja nykyistä. Kun taas sisään kasvaneelta sellainen puuttuu. Ehkäpä siitä löytyy yksi selitys siihen, miksi niin monet uskovan kodin lapset luopuvat isiensä uskosta. Sen muistan, että kouluaikana ainakin minua kiusasi se, että evoluutioteoria oli ainoa oikea selitys maailmankaikkeuden olemassaololle. Vaikka en ollut uskossa sanan varsinaisessa merkityksessä, en silti ole koskaan kyseenalaistanut Jumalan olemassaoloa ja sitä kautta luomista.

Mainittuna lisukkeena laitan tähän pari lainausta saman kirjan sivuilta 39 – 41. Ensimmäinen on tohtori Charles Clayton Morrisonin, The Christian Century -lehden monivuotisen päätoimittajan sanoja: ”Fundamentalismin mukainen kristinusko on toinen uskonto ja modernismin mukainen kristinusko toinen. Niiden välillä on yhtä syvälle käyvä ja ehdoton ristiriita kuin kristinuskon ja konfutselaisuuden välillä. Näitä kahta maailmaa ei yhdistä mikään. Fundamentalistien Jumala on eri Jumala kuin modernistien. Fundamentalistien Kristus on eri Kristus kuin modernistien Kristus. Fundamentalistien Raamattu on eri Raamattu kuin modernistien Raamattu. Seurakunta, valtakunta, pelastus, kaiken täyttyminen – nämä merkitsevät eri asiaa fundamentalisteille kuin modernisteille. Kumpi Jumala on kristinuskon Jumala? Kumpi Kristus on kristinuskon Kristus? Kumpi Raamattu on kristinuskon Raamattu? Kumpi seurakunta, mikä valtakunta, kumpi pelastus, mikä täyttymys on kristillinen? Mikä on oikea uskonto on kysymys, johon meidän sukupolvemme täytyy ottaa kantaa ja johon sen on annettava tulevia sukupolvia tyydyttävä vastaus.”

Toinen lainaus. ”Liberaalteologialla, sen raamatunkritiikillä ja Kristuksen kieltämisellä ei ole tuotavanaan mitään pelastuksen sanomaa syntisille. Ihmisille on annettu vain yksi nimi, jossa he pelastuvat – Jeesus.”

38. Fundamentti

”Poika kunnioittakoon isää ja palvelija herraansa. Mutta jos minä olen isä, missä on minun kunnioitukseni? Ja jos minä olen Herra, missä on minun pelkoni? sanoo Herra Sebaot teille, te papit, jotka pidätte halpana minun nimeni.” (Malakia 1:6)

Aivan ensimmäiseksi pari poimintaa Bwana Joen blogista, liittyen lempiantisankarini Richard Dawkinsin ihmeellisiin ”siekailuihin.” Ensimmäiseen sisältyy peräti raamatullisia yhtäläisyyksiä (tietäneekö itsekään), kun häneltä kysyttiin mielipidettä muslimien jumalasta. Hän vastasi ”ettei voi sanoa, koska hän ei tiedä.” Raamattu kertoo meille mm. Matteuksen evankeliumissa kuinka ylipapit ja vanhimmat joutuivat vaikean ja kiusallisen tilanteen eteen, kysyessään Jeesukselta tämän valtuuksista:

‘”Minä myös teen teille yhden kysymyksen; jos te minulle siihen vastaatte, niin minäkin sanon teille, millä vallalla minä näitä teen. Mistä Johanneksen kaste oli? Taivaastako vai ihmisistä?” Niin he neuvottelivat keskenänsä sanoen: ”Jos sanomme: ’Taivaasta’, niin hän sanoo meille: ’Miksi ette siis uskoneet häntä?’ Mutta jos sanomme: ’Ihmisistä’, niin meidän täytyy peljätä kansaa, sillä kaikki pitävät Johannesta profeettana.” Ja he vastasivat Jeesukselle ja sanoivat: ”Emme tiedä”. Niin hänkin sanoi heille: ”Niinpä en minäkään sano teille, millä vallalla minä näitä teen”.’ 

Animaalisia uutisia, näin voitaisiin toinen poiminta nimetä. Nimittäin Dawkinsin omasta twiitistä löytyy suomeksi päivittetty sammakko: ”Yksikään syntymätön vauva ei ole niin inhimillinen kuin aikuinen sika.” Niin, tulihan tuossa animaliaan liittyen mainittua ainakin kaksi eläintä: sammakko ja sika. Tuohon twiittiin totean vain – syntymättömän vauvan puolustamiseksi – että saattaa se aikuinen sika sitten inhimillisyydessä päihittää uus”välkky”ateistinkin. Enkä hämmästyisi, vaikka olisi jo kirkkaasti välkympikin!

Käsitteistä joista meidän aikanamme on muutamista jopa tehty erilaisia lyömä-aseita, muutama sana:

Suvaitsevaisuudesta on Tony Halme aikanaan pistämättömästi argumentoinut, joten ei siitä sen enempää.  Ehkä kuitenkin sen verran, että jos et ole suvaitsevainen nimenomaan virallisen protokollan mukaan, olet rasisti.

Tasa-arvosta on jankuttamasta päästyäkin jankuttamalla muokattu itse kullekin sopivia versioita. Näin muun muassa allaolevan katkelman aiheesta. Katkelma on poimittu Jouko Pihon Blogista, tarkemmin sanottuna oheisesta artikkelista:

Psykiatri joka auttoi homoja parantumaan

”Tämä uusi määritelmä merkitsi homoseksuaalisuuden täyttä hyväksymistä. Socarides ja hänen tavallaan ajattelevat psykiatrit joutuivat vaikeuksiin: ”Meidät, jotka emme suostuneet poliittiseen udelleenmäärittelyyn, vaiennettiin pian kokouksissamme. Akateemisissa piireissä meidän luentomme peruutettiin eivätkä alan lehdet julkaisseet meidän tutkimuksiamme. Koko yhteiskunta muuttui. Televisio ja elokuvatuottajat alkoivat tehdä ohjelmia, joissa homoseksuaalisuutta pidettiin esillä laillisena ja oikeutettuna elämäntapana. Media, koulut, kirjastot, kirkko ja lainsäätäjät seurasivat perässä. Yhtäkkiä paha olikin hyvää ja hyvä olikin pahaa.”

Humanismi sanoo että ihminen on pohjimmiltaan hyvä, mutta saattaa silti oppia tekemään pahaa. Kun taas Raamattu yleisemmin, ja vielä erikseen Jeesus sanoo ihmisen olevan pohjimmiltaan paha. (Matt. 7:11) Tämän jälkimmäisen totuuden itselleen sisäistettyään, on itse kunkin helpompi ymmärtää miksi me olemme sellaisia kuin olemme, ja teemme niin kuin teemme. Aikaisemminkin on todettu, mutta tulkoon kerratuksi ettei kai kukaan vielä ole joutunut opettamaan lapsiaan valehtelemaan, tai tekemään muuta pahaa?

Meissä luontevasti istuvasta valehtelemiseen taipuvaisuudesta löytyy hyvä esimerkki monelle suomalaiselle ”kaikkein pyhimmästä”, eli urheilusta. Yksi toisensa jälkeen idolit osoittautuvatkin huijareiksi, ja mikä vielä huolestuttavampaa, osa heistä saattaa myöhemmin luoda uran politiikassa.

Fudamentalismi on tänä päivänä käsite, jota raamatullisiin aiheisiin liittyen käytetään lähinnä pilkkaamaan niitä, jotka ottavat Raamatun ”liian” kirjaimellisesti. Sen lisäksi se lienee laajentunut käsittämään kaikkea niin sanottua tiukkapipoisuutta. Mutta mitäpä tuosta, Jeesus itse taitaa olla varsinainen fundamentalistien ykkönen! Joten, jos haluat vaeltaa hyvässä seurassa, enpä tiedä mikä tai kuka voisi enää laittaa paremmaksi!

Niinpä laitankin tähän lopuksi  aikoinaan suomalaisuuden hymistyksenä – joka muuten sekään ei olisi paha asia näinä aikoina pitää mielessä – Adolf Ivar Arwidssonin suuhun laitettu lentävä lause: ”Ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia.”  Edelläolevan innoittamana, ja siitä mukaellen tehty kristillinen versio: Ateisteja emme ole, liberaaliteologeiksi emme halua tulla, olkaamme siis fundamentalistikristittyjä!