32. Uskontunnistus

”Ja valvokaamme toinen toistamme rohkaisuksi toisillemme rakkauteen ja hyviin tekoihin.” (Hepr. 10:24)

”Minäkö ronkeli ruuan suhteen? Ei oo perää, ei oo perää…” Tuumiskeli Uuno Turhapuro kertoen kuitenkin samaan hengenvetoon vaimon osso buccoa -valmistaessaan jättäneen yhden ainesosan pois, josta toteamus: ”No eihän sitä sitten syönyt edes naapurin labradorinnoutajakaan!”

Muutama esimerkki siitä kuinka Suomen kristillinen kenttä koostuu mitä eriskummallisimmista aineksista. Olen lestadiolaisista vanhemmista lähtöisin, 10-lapsisen perheen kuopus. Muistikuvani ovat tosin varhaislapsuudesta kymmenvuotiaaksi, joten ihan päivitettyä tietoa minulla ei ole siitä leiristä. Sen verran nyt kuitenkin, että samaan aikaan kun tupakointia pidetään luonnollisena, on kaikkinainen ehkäisy syntiä! Ja että naispappeutta vastustetaan kiivaasti. ”Kuka sinut päästi?” -saattaa olla edelleen tiukka kysymys osoituksena siitä, että ei ole yhden tekevää kenen papin saarnan vaikutuksesta olet tullut uskoon! He ovat ymmärtääkseni edelleen jakautuneet vanhoillisiin -ja vähemmän vanhoillisiin.  Liberalismista lienee silti uskaliasta mainita tässä yhteydessä?

Luterilainen kirkko taas on kunnostautunut… niin en oikein tiedä missä! Olen aikaisemminkin todennut heidän järjestelmänsä olevan sellainen, joka sallii vaikka itse belsebulin jäsenyyden. Siis olettaen että hänen vanhempansa, tai tarkemmin sanottuna äiti kuuluu kirkkoon. Eikä hän ole viitsinyt tai halunnut itse erota. Onko siis mikään ihme jos  – ei ainoastaan liberaaliteologit, vaan myös ”ateistit ovat alttarilla?” Sillä heillähän ei tietääkseni edellytetä raamatullista uskoontuloa ennen kastamista ja seurakuntaan liittämistä. Olen toki enemmän kuin mielelläni väärässä tässä asiassa, ja valmis päivittämään tietoni.

Helluntailaiset (johon kastiin itsekin katson yhä kuuluvani, vaikkakin lienen tätä nykyä leimattu kerettiläiseksi) oikeine oppeineen kärsivät eräänlaisesta Pietari-syndroomasta. Tai totta puhuen en tiedä tiedostavatko edes kärsivänsä! Tällä tarkoitan ”vaikka kaikki muut niin minä en” -asennetta, joka pilkottaa taustalla seuratessani keskustelua, joka syntyi Juha Ahvion – mielestäni aiheellisesta toteamuksesta ettei liberaaliteologian tunkeutuminen helluntailintukotoonkaan ole pois suljettu. Vai olisiko meidän Herramme kenties erehtynyt murehtiessaan: ”Kun Ihmisen Poika tulee, löytäneekö hän uskoa maan päältä?” Metodeita meillä kyllä on perinteisesti löytynyt, kuten oheinen linkki osoittaa:

Vierasblogi: Tapani Lehtola

Jumalasta sanotaan että Hän on järjestyksen Jumala. Mutta me helluntailaiset tunnumme olevan ylpeitä siitä, että emme ole muodollisia ja meillä vallitsee jonkin asteinen opillinen kaaos sen sijaan, että olisi jokin kattava yhteinen linja kautta koko maan. Vähän niin kuin kukin tulkoon uskollaan autuaaksi -meininki. Helluntaikirkko -hanke tosin on yksi osoitus siitä, että kyllä on yritetty yhtenäistää. Mutta samalla konkreettinen osoitus, kuinka vaikeaa ja helposti kahtiajakautumista aiheuttavaa se on.

Noin neljäkymmentä vuotta helluntailiikkeeseen kuuluneena tiedän, ettei perinteeseen kovinkaan läheisesti kuulu ylipäätään keskusteleminen. Ei ainakaan siinä pienessä piirissä johon itse olen kuulunut. Eroja saattaa olla eri seurakuntien välillä. Pitkät perinteet sen sijaan löytyvät ongelmien maton alle lakaisemisessa ja kuoliaaksi vaikenemisessa, kuten olen ennenkin todennut. En tiedä onko se eniten johtunut siitä, että ei uskalleta, osata, vaiko ettei haluta puhua hankalista asioista. Onhan sekin mahdollista että ahtaimmissa aivoissa jo pelkkä ajatus keskustelemisesta on syntiä. Joten se, että asioista yritetään virittää nykyisin keskustelua, on positiivinen ja tervetullut asia. Olkoonkin, että näin alkuvaiheessa näyttäisi vielä puukot ja puntarit lentelevän eri leirien välillä. Mutta eihän Roomaakaan päivässä rakennettu.

Varsin oivallisena esimerkkinä helluntaikentän epäyhtenäisyydestä toimikoon eilinen Sateet Lähetä kokous, jossa vierailevana artistiryhmänä esiintyi brasilialainen Ana Paula ryhmineen. Tähän väliin totean olevani sen verran valuvikainen kummajainen, että minulle Herra näyttäisi edelleen ilmestyvän ”hiljaisessa tuulen hyminässä.” Mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö viihtyisi visuaalisesti ja taiteellisesti hyvin toteutetussa tilaisuudessa. Panin merkille upean, koko estradin takaseinän peittävän screenin, trussit, värivalot ja savukoneet!

Ainoa merkittävä ero meidän VH-iltojemme tarjontaan nähden oli, ettei siellä tarjottu korvatulppia, joka kyllä olisi ollut metelin vuoksi tarpeen! Se, mikä jäi askarruttamaan mieltä on, että miksiköhän samat asiat – trussit, savukoneet, värivalot ynnä muut näyttäisivät Seinäjoella olevan Herrasta. Kun ne täällä 120 kilometrin päässä Pietarsaaressa ovat perkeleestä?!

Kukaan ei tiedä.

Kukaan ei tiedä… tuumi John Ortberg humoristisesti upeassa puheessaan, jonka katsoimme videolta VH-illassa. Tuo oli vastaus hänen omaan kysymykseensä: miksi on olemassa Chicago? Aplodeista päätellen sisäpiirikasku upposi yleisöön. Suomeen sovellettuna Chicago pitäisi vaihtaa Soiniin tai Lehtimäkeen. Tuttu sanontahan kuuluu: Se vain on, niin kuin Soini ja Lehtimäki Suomen kartalla.

Kukaan ei tiedä myöskään sitä, mitä Uuno Turhapuron kommentti tekee tässä kontekstissa. Ellei sitten vihjeenä siitä että ronkeliuttakin on monen laista. Saattaa se tuo alun lainaus Raamatustakin tuntua näin paparazzi -aikakaudella tarpeettomalta kehoitukselta itsestään selvään asiaan. Mutta hyvää tarkoittaen sekin on tuohon laitettu.

31. Versio 1.0…

”Jokainen Jumalan sana on taattu; hän on niiden kilpi, jotka häneen turvaavat.” (Sananl. 30:5)

Katselin joku päivä sitten TV-Seiskalta haastattelu-ohjelmaa, jossa nuori it-alan mies sanoi Raamattuun liittyen osuvasti käytössä olevan Versio 1.0, ja yhä toimii. Tosiaan, näinhän se itse asiassa ihan oikeasti onkin! Yhtään ”servicepackia” ei ole tarvittu vuosituhansiin. Mikä kummallisinta, voimassa on vieläpä kielto ettei mitään saa lisätä, eikä mitään poistaa. Ainoat ”bugikorjaukset”, jos niin halutaan sanoa, liittyvät kieliasuun jota on aikojen saatossa pidetty ajan tasalla. Tosiasia kuitenkin on, että varsinaisen toiminnan kannalta yhtään korjausta ei ole tarvinnut tehdä. Ei yhtäkään punaisella fontilla kirjoitettua ”Guru meditation” -ilmoitusta, joka ainakin Amiga-faneille tuli aikanaan hyvinkin tutuksi käyttöjärjestelmän kaatuessa (lakatessa toimimasta).

Saatikka että se lakkaisi toimimasta edes silkkaa vanhuuttaan!

Jos autoja saisi toimittaa asiakkaille samoilla periaatteilla – tai myyntimenetelmillä kuin mikä tietokoneiden käyttöjärjestelmien kohdalla on arkipäivää – saattaisi myynnissä olla monenkirjavaa rakkinetta. Kuinkahan hyvin mahtaisi kauppa käydä, kun hätäisin versio tulisi kauppoihin ilman renkaita, tai vaikkapa ilman rattia! Ja vasta ensimmäisen servicepackin myötä onnistuisi koe-ajo? Tuohon ratittomuuteen liittyen tosin muistuu lapsuusajalta mieleeni tapaus naapurista. Kun isäntä autoaan korjatessaan teki koe-ajolenkin jakoavaimen toimiessa ohjauspyöränä. Joten nähty on sekin, että kyllä tarvittaessa toimii. Tällöin olisi kai ratiton ykkösversio toimitettava vähintäänkin jakoavaimella varustettuna. Edellyttäen tietenkin että versio ei olisi sekä ratiton että renkaaton. Eipä taitaisi löytyä ketään niin kiihkeästi mihinkään automerkkiin kiintynyttä, että ostohaluja löytyisi.

Ei tarvitse kovinkaan paljon liioitella, jos sanoo tämän kuitenkin olevan tietokonemaailmassa enemmän tai vähemmän tuttua. Aiheeseen liittyen tulee mieleen toinenkin, joskaan ei ehkä sittenkään niin kovin vakava ilmiö (riippuen tosin yksilöstä keneltä kysyy). Nimittäin tuo ”oletko varma” -hokema ennenkuin kone sammuu. Keskivertoihmiselle saattaa pahana päivänä (jos siis käyttis olisi ihminen) tulla mieleen sanoa: Lakkaa hokemasta ja sulje vain se toosa, tai vedän pian turpiin, niin että pääs irtoaa!

Lienee meidän autoilijoiden onni, ettei Microsoft ole kehitellyt autojen ilmatyynyjä. Vai mitä tuumit ajatuksesta, että pitäisi kolaritilanteessa ennen ilmatyynyn laukaisemista ehtiä jonnekin klikata ”kyllä” kysymykseen: oletko varma?

—

… ja muuta muuta koettua

En tiedä muistaako kukaan enää takavuosien sketsiä – olisiko ollut Ilkamat, tai jokin muu tuon ajan sarjoista – josta oheinen vuoropuhelu. Tuossa hupaisassa tilanteessa papukaijaksi pukeutunut mies istui asunnon puolella nojatuolissa, reagoiden kerrostalon rappukäytävässä olevan kauppamatkustajan ovikellon soittoon:

Kysymys: ”Moi, kuka siellä?”

Vastaus: ”Olen kauppamatkustaja ja myyn Encyclopedioita.”

Kysymys: ”Moi, kuka siellä?”

… ja niin edelleen…

Lukemattomien toistojen jälkeen nähdään kauppamies polvirukousasennossa oven edessä itkien toistavan epätoivoisena vielä kerran: ”Olen kauppamatkustaja ja myyn Encyclopedioita.”

Jostakin (kumman) syystä tuo sketsi tuli mieleeni yrittäessäni saada vastausta kahteen kysymykseen paikallisen lehden päätoimittajalta:

Kysymys: Mitä tarkoittaa ”toimituksellista aineistoa?”

Vastaus: ”En ole nähnyt aineistoa, jotta voisin arvioida, onko se toimituksellista aineistoa!”

Toinen kysymys: ”Ovatko In memoriam -kirjoitukset maksullisia?”

Toinen vastaus: ”En ole nähnyt aineistoa, jotta voisin arvioida, onko se toimituksellista aineistoa!”

Kukin päätelköön kumpi tässä sketsissä oli kauppamatkustaja, ja kumpi papukaija. Itse viestiketju oli kyllä pidempi, mutta tuossa on kiteytettynä olennainen. Todettakoon sekin, että minä kyllä lopetin ennen itkuun purskahtamista.

Aina ei voi onnistua. Jos toinen puhuu aidasta ja toinen aidan seipäistä, saattaa olla etteivät ajatukset pääse koskaan kohtaamaan toisiaan.

30. Kuntavaalimanifesti

”Ja harrastakaa sen kaupungin menestystä, johon minä olen teidät siirtänyt, ja rukoilkaa sen puolesta Herraa, sillä sen menestys on teidän menestyksenne.” (Jeremia 29:7)

Se on ohi, onneksi! Vaalimyräkkä nimittäin. Tosin on vielä varauduttava mahdollisten väärin äänestämisten aiheuttamien vaurioiden spekuloimiseen jokunen viikko, ehkä kuukausiakin tästä eteen päin. Riippuen lähes täysin siitä, kuinka monta väärää valintaa kussakin vaalipiirisssä on päässyt tunkeutumaan sisään ja siten turmelemaan perinteisen vallanjaon harmoniaa.

Sattuipa nimittäin pari luonnonvoimien myllerrystä saman aikaisesti Yhdysvaltojen kanssa. Heillä Sandyksi nimetty hirmumyrsky runteli itärannikkoa, aiheuttaen mittavia aineellisia vahinkoja, ja monia ihmishengen menetyksiä.

Meillä taas on kyse toisenlaisen luonnonvoiman, tai pitäisikö sanoa luonnonoikun (ainakin joidenkin mielestä) nimeltä Perussuomalaiset – aiheuttamasta katastrofista. Näin siis mikäli uskomme perinteisiä valtapuolueita ja mediaa, ja miksi emme uskoisi?

Rami muistutti taannoisessa puheessaan, olisikohan ollut peräisin kirjasarjasta: Ikuisia kertomuksia – rengistä joka sanoi voivansa ”nukkua yönsä rauhassa.” Tuolla maininnallaan renki viittasi tekemiinsä varmistuksiin uhkaamassa olevan myrskyn varalta. Tarinan opetus nousee yhtenä näkökulmana mieleeni seuratessani poliittista kummastelua siitä, miksi kuntavaalien äänestysprosentti jäi niinkin alhaiseksi.

Olisiko kenties niin, että poliitikot ovat vihdoinkin onnistuneet saamaan aikaan niin vakaan yhteiskunnan, että jopa muutkin kuin perinteiset ”nukkuvat” katsovat voivansa nukkua yönsä rauhassa? Kaikki ehdokkaathan – puoluekantaan katsomatta – taas kerran ovat pienen ihmisen asialla! Tästä voi päätellä politiikan olevan herkkä laji: sekä liian hyvät olot, että tunne siitä ettei äänestämällä voi vaikuttaa, verottaa äänestäjiä.

Mielestäni ei tarvitse olla kovinkaan kummoinen vaaliasiantuntija todetakseen alhaisen äänestysprosentin satavan hyväosaisten laariin. Aktiivisimpia äänestäjiä ovat todennäköisesti ne, joilla on eniten menetettävää! EVVK -asenteella varustettuja löytynee eniten juuri ”pienten ihmisten” joukosta. Joten taitaa olla loppujen lopuksi pelkkää hurskastelua koko äänestysprosentin kauhistelu.

Paljon on esitetty arvioita myös siitä, kenen äänestäjät ovat jääneet kotiin. Mitäs jos onkin käynyt niin, että osa porvariäänestäjistä on kauhukseen huomannut muuttuneensa Perussuomalaiseksi ja äkillinen shokkivaikutus on toistaiseksi lamaannuttanut nukkuvaksi? Mutta kun aikanaan lamaannus hellittää, havahdutaan toteamaan ettei tämä nyt niin kauheata olekaan, ja seuraava jytky onkin sitten seuraavissa vaaleissa. Siinäpä jollekin kauhuskenaariota kerrakseen! Mutta kannattaa ehkä pikku hiljaa alkaa siedättämään itseään ettei shokki ole kertarysäyksenä liian raju. Voi nimittäin olla niinkin, että osalle äänestäjistä on mitta tullut täyteen, ja mihin tahansa muuhun kuin perinteisiin valtapuolueisiin tartutaan kuin hukkuva oljenkorteen. Tai sitten ei.

Luin juuri ennen äänestyspäivää postiluukusta tipahtaneen Perussuomalaisten vaalimainoksen, jota hyvällä syyllä voi kutsua kuntavaalimanifestiksi. Olen itse blogissani harrastanut ihan tarkoituksella raflaavaa ja provosoivaa kirjoitustyyliä, joka – näin arvelen – on saattanut jotakuta ärsyttää. Arvelen kuitenkin, että jos olisin pyrkimässä ehdokkaaksi, tyylin olisi muututtava hillitymmäksi.

Niinpä hämmästykseni oli kohtalainen huomattuani kaikkien tuossa lehtisessä esiintyneiden tulleen valituksi, joko suoraan tai varalle. Onnittelut! Tämä siitä huolimatta, ettei totuuden puhujia ole koskaan erityisesti arvostettu. Jopa TOTUUS itse tuli aikanaan ristiinnaulituksi!

Hämmästystä aiheuttaa ainakin allekirjoittaneelle myös tuo jokseenkin omituinen vaalimatematiikka, jossa hävinneet ovat voittajia ja päin vastoin! No, ainakin yhteistoiminnan pitäisi lähteä sujumaan hymyssä suin, sillä voittajanhan on tunnetusti helppo hymyillä. Toivottavasti myös helppo tehdä kompromisseja, sillä ilman niitä on yhteisten asioiden yhteinen hoito mahdoton yhtälö.

Joten lienee lopuksi paikallaan toivottaa varmuuden vuoksi onnea ja siunausta KAIKILLE, niin voittaneille kuin hävinneillekin!