”Tahdotko, että maahasi tulee seitsemän nälkävuotta? Vai pakenetko mieluummin kolmen kuukauden ajan vihamiehiäsi, jotka ajavat sinua takaa? Vai annatko ruton tulla maahasi kolmeksi päiväksi? Mieti nyt ja sano, mitä minun on vastattava hänelle, joka minut lähetti.” Daavid vastasi Gadille: ”Mikä kauhea valinta! Mutta parasta on jättäytyä Herran käsiin, sillä hänen laupeutensa on suuri. Ihmisten käsiin en tahdo jättäytyä.” (2. Sam. 24:13-14)
Pieni ihminen, sikäli kuin sellainen ihan oikeasti jossain luuraa (eli on siis olemassa), kokee jälleen muutaman viikon ajan onnellisia autuuden hetkiä: Kun kukaan ei ole minua vastaan, vaan kaikki ovat kilvan minun puolellani! Tarkennettakoon nyt kuitenkin sen verran: että ainakin kaikki puolueet ja heidän eduskuntaan pyrkivät ehdokkaansa. Voidaan jopa puhua runsauden pulasta tarjonnan suhteen.
Aivan aavistuksen verran tuota harmoniaa saattaa kuitenkin rikkoa Liisa Jaakonsaaren nykyiselle eduskunnalle ja hallitukselle antama ”päästötodistus” (lienee kai nykyisin päättötodistus); omalla Twitter-seinällään: ”Monissa maissa on parlamentissa alahuone ja ylähuone. Suomessa hullujenhuone.”
Rutto, kolera vaiko spitaali? Siinäpä ne (hiukan ehkä taas kärjistäen) taitavat olla äänestäjän dilemmat. Tai kolme pointtia, kuten menneen vaalikauden tuttuakin tutummaksi käynyt slogan kuuluu. Ja aivan kuten aikanaan Daavidillakin; vaikka jätät kokonaan valitsematta, vakava vitsaus (jonka koko kuva selvinnee vasta vaalien jälkeen) on joka tapauksessa seurauksena.
Poliitikon dilemmana on se – ja ehkäpä juuri meidän näissä tulevissa vaaleissa erityisesti – ettei aivan täyttä totta voi yksikään puolue vaalien alla puhua (paisti siinä täysin hypoteettisessa tilanteessa että syntyisi rikkoutumaton konsensus, jossa kaikki yhdessä – puoluekantaan katsomatta – päättäisivät sanoa totuuden) jos mielii tulla valituksi. Ei tarvita kovinkaan suuria ennustajan kykyjä sen toteamiseksi, että jonkinlaiseksi hitiksi on nousemassa Jean-Claude Junckerin toteamus, jota myös mm. Suomen tasavallan presidentti Sauli Niinistö puheessaan siteerasi:
”Me kyllä tiedämme, mitä pitäisi tehdä, mutta emme tiedä miten tulisimme uudelleen valituiksi niin tehtyämme.”
Jotenkin tässä yhteydessä korvissa ikäänkuin soivat taannoiset Fleetwood Macin kappaleen kertosäkeen sanat: ”Tell me lies, tell me lies tell me sweet little lies…”
Sillä olkoonkin että kansa toisaalta on vaativinaan poliitikoilta toden puhumista, valhe kuitenkin hivelee miellyttävämmin korvaa. Tämä yhdistettynä erityisen lyhyeen poliittiseen muistiin takaa sen, että jokseenkin samat kasvot tulevat vaaleista toisiin valituiksi.
Olen kuullut kerrottavan että insinöörin edessä jopa metrin pätkä ratakiskoa suostuu vapaaehtoisesti itse menemään solmuun. Sillä perusteella, että viisaampi antaa periksi. Mutta miten tulisi suhtautua näihin sankareihin, jotka ihan omien sanojensakin mukaan ovat onnistuneet rikkomaan jopa politiikan?
Joudun vasten tahtoisesti antamaan Jari Tervolle pisteitä hänen A-studio: Talk -esiintymisestään; ja nimenomaisesti Suomen ja Venäjän suhteita käsittelevästä osiosta. Tämä siitä huolimatta että hän (järkevää kyllä) on sittenkin mieluummin osoittanut olevansa elävä pelkuri kuin kuollut sankari:
Aamulehden Norppa näet kommentoi blogissaan Tervon Uutisvuodossa suorittamaa Koraanin lukemista. Siinä hänet haastettiin ”tasapuolisuuden nimissä” heittämään myös Koraani lattialle. Jota urotekoa minäkin olen häneltä odottanut. Mutta jota nyt ei kuitenkaan tapahtunut.
Tuossa keskustelussa Tervo totesi ”liikkuvat” äänestäjät (tarkoittaen ilmeisesti niitä, joilta puuttuu äidinmaidossa imetty, ja myöhemmin puolueen poliittisessa broilerihautomossa jalostettu; ideologinen sitoutuminen tiettyyn puolueeseen) sellaisiksi, jotka herkästi rankaisevat huonoista päätöksistä. Joku saattaa tietysti kokea nuo liikuskelijat suoranaisena ongelmana. Sama pätee myös suhtautumisessa nukkuviin, joka edelleen taitaa olla Suomen suurin puolue.
Tällä vaalikaudella kuitenkin uudeksi, moderniksi ongelmaksi ovat nousseet liikkuvat ministerit! Jotka eivät kärsimättömyyttään tai kestämättömyyttään tahdo, tai jaksa sitoutua koko nelivuotiskaudeksi. Herää siis kysymys: Tulisiko ministerit sitouttaa jonkinlaisella sanktiolla koko kaudeksi, vaiko lyhentää ministerikausi 1-2:een vuoteen? Poikkeuksena luonnollisesti kesken kauden järjestettävät uudet vaalit, jotka (tarvittaessa) järjestetään olosuhteiden pakosta.
Meemilaaksosta(kin) kuuluu kummia
Olemattoman olemattomaksi osoittamiseen omistautuneesti orientoitunut: vähemmän pyhän kolminaisuuden – Sattuma Luonnonvalinta ja Itsekäs Geeni – nimeen vannova, ja Meemin todennäköinen isä: Lempiantisankarini, uusateisti Richard Dawkins, näyttää tehneen uuden aluevaltauksen.
Luin näet hämmästyneenä Seurakuntalainen -lehdestä, että hän esiintyy jollakin tavalla uudella Nightwishin albumilla, ollen jopa heidän innoittajansa! Nähtäväksi jää, pitääkö kuulu sanonta: ”any publicity is good publicity”, tämän koalition kohdalla paikkansa.
Ajoitus ei (luullakseni) ainakaan Nightwishin levymyyntiä ajatellen osunut parhaaseen mahdolliseen kohtaan. Sillä ”kihlauksen” julkistaminen downin syndroomaisten sikiöseulomisen puolesta hehkuttavan, ja sitä suorastaan vaativan uusateistin kanssa; juurikin tällä ”PKN -hetkellä”, kasvattanee korkeintaan Dawkinsin kirjojen levikkiä.
Kaikuja periferiasta 