”Kristinuskon ja muiden uskontojen kohtaaminen ei koskaan voi tapahtua ekumeenisen liikkeen puitteissa, ilman että se johtaa synkretismiin. Kristinuskon ja muiden uskontojen kohtaamista kutsutaan lähetystyöksi, ei ekumeeniseksi liikkeeksi.” (Torstein Nilsson).
On ilmeisen selvä asia, että mikäli lähetystyön perustaksi hyväksytään ne käsitykset, jotka tänä päivänä vallitsevat Kirkkojen Maailmanneuvoston lähetystyön ja evankelioimisen jaostossa, se merkitsee selvästi lähetystyön loppua (Ennustukset toteutuvat 2, sivu 193).
Ellen ihan väärin muista, jokunen päivä sitten – liekö jo viikkoja – oli jossain maininta, lienee ollut oululaisen naispiispan kannanotto, että lähetystyö joutaisi lopettaa kokonaan. En tiedä sinusta, oletko pannut merkille, mutta minä ainakin muistan uskoontuloni aikoihin, ja pitkälle sen jälkeenkin lähetystyön olleen arvossaan enemmän kuin mitä tänä päivänä. Jonkinlainen gloria liittyi tuohon aikaan lähetyssaarnaajiin, ainakin helluntaipiireissä.
Saattaa hyvinkin olla jonkinlaista ”omasta päästä kalakeittoa” nämä viimeaikaiset vuodatukseni, mutta mielestäni olisi hyvä itsekunkin pysähtyä tarkkaamaan ajan merkkejä sen suhteen, missä omasta näkökulmasta katsottuna näyttäisi maailma makaavan. Onko Raamattu oikeassa todetessaan jo tuhansia vuosia sitten, mihin suuntaan asiat kehittyvät loppunäytöksen lähestyessä, vai puhuuko se peräti palturia? Pelottavan oikeaan osuvaltahan tuo tähänastisen perusteella näyttäisi!
Tiedä häntä miksi, mutta noita allaolevia kommentteja lukiessa tulee mieleen lainaus, jonka toisessa yhteydessä olen aiemmin tilapäivittänyt. Olkoonkin, ettei se välttämättä ole ihan kontekstiin liittyvä. Ainakaan noita mielipiteiden esittäjiä ei voi oppimattomiksi syyttää: ”Kouluja käymätön voi varastaa tavaravaunusta; akateemisesti sivistynyt voi nyysiä koko rautatien” (Theodor Roosevelt, Ajatusten aarteita s. 153).
On merkille pantavaa, jopa hassua, että tieteessä minkäänlainen satuilu ei ole liian mielikuvituksellista, merkitäkseen meille jotakin. Kun taas Raamatusta sellaiseksi halutaan väittää lähes kaikki. Kunhan ei vain tarvitse uskoa Luojaan ja luomiseen!
>> Et. 2, s. 121-125 <<
Sana rististä on aina ollut maailman silmissä pahennus ja hullutus. Luonnollinen ihminen ei ota vastaan sitä, mikä on Jumalan Hengestä; se on hänelle hulluutta. Ja teologia, joka pitäytyy ristin sanaan ilman kiertelyitä ja selityksiä, ei voi koskaan toivoa saavansa tunnustusta tässä maailmassa, ei ”tieteenä” eikä minään muunakaan.
Sanan rististä, Jeesuksen sijaiskärsimisestä syntiemme tähden, modernistinen teologia kieltää. Tietenkään ei kielletä sitä, että Jeesus kuoli ristillä. Sen vahvistaa historia, sekä juutalaisten, pakanoitten että kristittyjen historia. Sekään, että Jeesus kuoli viattomana, ei tuota hankaluuksia. Hänen kärsivällisesti kestetty ristinkuolemansa on päinvastoin rohkaiseva esimerkki kaikille niille, joiden täytyy kärsiä syyttömästi. Modernistit voivat jopa myöntää, että Kristuksen kuolema ilmaisi Jumalan rakkautta eksynyttä ihmiskuntaa kohtaan. Mutta se, mikä ristissä on pahennukseksi, on Raamatun sana Jeesuksen kuolemasta syntien sovitusuhrina.
Eberhard Mueller sanoo, että on virhe ”ajatella Kristuksen ristin merkitsevän Jumalan lepyttämistä verisellä uhrilla — yhdessäkään kohtaa Raamattua ei sanota, että iankaikkinen Jumala Kristuksen ristillä sovitettiin jonkun ihmiskunnan edustajan kautta.” Robert Hoyer kirjoittaa, että Kristuksen uhri ”ei lepytä vihastunutta Jumalaa. Se sovittaa ihmisen Jumalan kanssa. Jumala antoi Poikansa kuolemaan tyynnyttääkseen ihmisten vihan. Hän uhraa itsensä muuttaakseen ihmisen vihan rakkaudeksi.”
Rudolf Bultmann sanoo Kristuksen rististä, että käsitämme sen myyttisenä tapahtumana, jos seuraamme Uuden Testamentin objektiivista käsitystä: ”Ennen aikojen alkua olemassa ollut ihmiseksi tullut jumalanpoika, Hänet, joka oli ilman syntiä, ristiinnaulittiin. Hän on uhri, joka verensä kautta sovitti syntimme, Hän kantoi sijaisena koko maailman synnit. Ottamalla kantaakseen synnin palkan, kuoleman, Hän vapauttaa meidät. Tätä mytologista tulkitsemistapaa, jossa yhtyvät uhrikäsitykset ja juridinen hyvitysteoria, emme voi enää hyväksyä, jos olemme rehellisiä.”
Vincent Taylor kirjoittaa: ”Kristuksen palvelus on myös uhripalvelus, ei syntiuhri tai syyllisyysuhri, vaan uhri siksi, että Hän antoi vapaaehtoisesti alistuen henkensä ihmisten puolesta, niin että nämä hyväksyvät vapaasta tahdostaan sen, mitä Hän teki heidän puolestaan, ja siten tekevät Hänestä välikappaleen, jonka avulla he lähestyvät Jumalaa katumuksesssa ja uskossa.”
W. A. Gifford on sanonut: ”Kristillisen teologian oli löydettävä selityksensä juutalaisesta uhrilaitoksesta. Kristuksen uhri tuli siksi ainoaksi suureksi uhriksi, joka täytti Jumalan vaatimukset ikuisiksi ajoiksi. On melko varmaa, että Jeesus ei ajatellut näin.”
Kuuluisa teologi Georgia Harkness selostaa erilaisia sovitusteorioita: ”Kaikki nämä teoriat näyttävät erilaisuudestaan huolimatta pyrkivän samaan. Perimmäisenä ajatuksena niissä kaikissa on, että Kristuksen veri sovittaa syntimme ja poistaa niiden mukanaan tuoman kirouksen. Mitä meidän on ajateltava tästä? Voimme hylätä kaikki nämä erilaiset teoriat verellä sovittamisesta, koska ne ovat keinotekoisia, sillä ei syntiä voi verrata velkaan, jonka joku toinen voi maksaa Jumalalle tai paholaiselle. Voimme kääntyä pois synneistämme, koska näemme silmissämme kuvan vihastuneesta, leppymättömästä Jumalasta. Jos menemme toiseen äärimmäisyyteen, voimme riippua niissä kiinni, tuomita ne, jotka ovat toista mieltä, ja tehdä ’verestä’ jotakin sellaista, jolla on melkein maaginen voima.
Tai sitten voimme koettaa ymmärtää näitä teorioita, poistaa tiettyjä aineksia ja säilyttää toiset, jotka ovat mielestämme tosia. Tällaisten sanojen takana on sovitusteoria: ’Jos joku syntiä tekeekin, niin meillä on puolustaja Isän tykönä, Jeesus Kristus, joka on vanhurskas. Ja Hän on meidän syntiemme sovitus; eikä ainoastaan meidän, vaan myös koko maailman syntien.’ Kun sanat ymmärretään niin kuin ne usein ymmärretään, että vihastunut Jumala voidaan lepyttää, nykyaikainen kristitty nousee oikeutetusti kapinaan. Moinen ajatustapa on ominaista primitiivisille uskonnoille. On selviö, ettei Jeesus palvellut ja rukoillut tällaista Jumalaa. Jeesuksen Jumala, joka rakastaa Isän rakkaudella kaikkia lapsiaan, ei tarvitse mitään syntiuhreja vihansa lepyttämiseksi.”
Piispa A. T. Robinson kirjoittaa: ”Ajatus, että Isä rankaisee Poikaa meidän asemestamme, on joka tapauksessa Uuden Testamentin näkemyksen vääristelyä. Vaikka se onkin sisällöltään kristillinen ajatus, koko mielikuva yliluonnollisesta olennosta, joka laskeutuu taivaasta ’pelastamaan’ ihmiskunnan synneistä, aivan kuin jos ihminen pistäisi sormensa veteen ja pelastaisi henkensä edestä kamppailevan hyönteisen, tuntuu kerta kaikkiaan mahdottomalta uskoa ihmisestä, joka ei enää usko Jumalan ilmestyvän paikalle kuin käskystä niin kuin antiikin teatterin deus ex machina.”
Vedder kirjoittaa teoksessa Fundamentals of Christianity: ”Paavalin ajatukset laista, rangaistuksesta ja sovituksesta loukkaavat nykyaikaista käsitystä oikeudenmukaisuudesta ja ovat joka kohdassa siveyskäsityksemme vastaisia — me olemme sitä mieltä, että syyllisen rikosta ei voida siirtää toiselle. Oikeus ei täyty syyttömän rankaisemisella. Kaikesta huolimatta teologimme jatkuvasti opettavat, että Kaikkivaltias ei keksinyt parempaa tapaa ihmisten pelastamiseksi kuin nostaa kanne omaa Poikaansa vastaan ja sallia kuoleman kohtaavan syytöntä syyllisten asemesta. Olemme kuohuksissamme, jos tällaista sattuu ihmisten keskuudessa, mutta kun siihen on syyllistynyt Jumala Jumalaa kohtaan, me kunnioitamme ja ylistämme tekoa.”
Lainatkaamme lopuksi piispa G. Bromley-Oxnanin, erään Amerikan huomattavimman ekumeenisen johtajan, sanoja niistä, jotka julistavat, että Kristuksen kuolema oli Jumalan vanhurskauden tyydyttänyt uhri: ”He esittävät asian niin, että Jumala lähetti oman Poikansa, joka kuoli ristillä ja siten tyydytti Jumalan oikeudenmukaisuuden vaatimuksen. He väittävät, että tämä uhri oli riittävä saattamaan tilit tasapainoon, pyyhkimään pois debetin tällä suurella kreditillä. Minusta ajatus on suoraan sanoen järjetön. Se on myös loukkaava; se loukkaa käsitystäni moraalista.”
Lainaukset osoittavat, kuinka täysin Raamatulle vieraaksi ja evankeliumille vihamieliseksi moderni teologia on käynyt. Kristinuskon perustotuudet, Kristuksen sovitusteko, kielletään avoimesti. Emme saa kuitenkaan unohtaa, että jos avoin kieltäminen on tyrmistyttävää, niin verhottu kieltäminen on vaarallisempaa, salaiset hyökkäykset uskoa vastaan, jotka on verhottu uskonnollisiin alkuperäisen raamatullisen merkityksensä kadottaneisiin sanoihin ja sanontoihin. Koska kristillisyyden tila on tällainen, pyydämme kaikkia sananjulistajia: Antakaa meidän kuulla sanaa rististä! Sovittajan rististä, ei marttyyrin rististä, ei rituaalisesta rististä. Antakaa meidän nähdä kuva ristiinnaulitusta Kristuksesta silmiemme edessä.
>> Et. 2, s. 131-133 <<
Bultmann sanoo: ”Ristiinnaulittu ja ylösnoussut Kristus tulee vastaamme julistuksessa, ei koskaan muutoin. Juuri usko tähän julistukseen on nimenomaista pääsiäisuskoa. On erehdys luulla, että mainitsimme julistuksen historiallisen alkuperän siksi, että se oikeuttaisi saarnan sisällön. Se merkitsisi samaa kuin tukisimme uskoa Jumalan Sanaan historiallisilla tutkimuksilla. Pääsiäisen ihme, Jeesuksen ylösnousemus, ei ole mikään historiallinen tosiseikka. Historiallinen tosiseikka on vain ensimmäisten opetuslasten pääsiäisusko.”
Koska Jeesuksen ylösnousemusta ei Bultmannin käsityksen mukaan voi pitää historiallisena tosiasiana, ei ylösnousemusta myöskään voida käsittää siksi todistusvoimaiseksi ihmeeksi, jollaisena Uusi Testamentti sen esittää. Bultmann kirjoittaa: ”On myönnettävä, että Uusi Testamentti esittää Jeesuksen ylösnousemuksen lukuisissa kohdissa tällaisena todistusvoimaisena ihmeenä, esimerkisi sanoessaan, että Jumala on vakuudeksi tuomiostaan herättänyt Kristuksen kuolleista (Apt. 17:31).
Sama koskee legendoja tyhjästä haudasta ja pääsiäiskertomuksia, jotka esittävät todisteita ylösnousseen ruumiillisuudesta (Lk. 24:39-43). Mutta kysymys on epäilemättä myöhemmistä lisäyksistä, joita Paavali ei tunne. Tosin Paavali itsekin esittää yhdessä kohdassa ylösnousemusihmeen historiallisena tosiasiana luetellessaan silminnäkijöitä (1. Kor. 15:3-8).
Miten kohtalokasta tällainen todistelu on, sen Karl Barth kuitenkin osoittaa kieltäessään Paavalin sanojen varsinaisen merkityksen. Paavali tahtoo, Barth todistelee, todistajaluettelollaan ilmaista, että hän tunnustaa Jeesuksen ylösnousseeksi samalla tavalla kuin alkuseurakunta, ei esitä ylösnousemusta objektiivisena historiallisena tosiasiana. Todistajat on lueteltu Paavalin evankeliumin todistajina; heidän tehtävänsä ei ole vahvistaa ylösnousemuksen tosiasiaa. Mikä historiallinen tosiseikka sellainen on, jolla on tekemistä kuolleista ylösnousemisen kanssa?”
Kuten huomaamme, Bultmann torjuu johdonmukaisesti pienimmänkin mahdollisuuden, että sanoma Kristuksen ylösnousemuksesta voisi olla historiallinen tositapahtuma.
Tällaisen käsityksen mukaan ei siis merkitse mitään, julistaako joku kuvitelmia vai tosiasioita. Ylösnousemuksella sinänsä ei ole merkitystä. Niin ajattelee Eugene Carson Blake, Kirkkojen Maailmanneuvoston pääsihteeri.
Eräässä pääsiäisen sanomaa käsittelevässä artikkelissaan hän kirjoittaa muun muassa: ”Jos meillä on enemmän tai vähemmän mielikuvitusta, voimme kuulla enkelin sanovan: ’Miksi te etsitte elävää kuolleitten joukosta? Ei Hän ole täällä, Hän on noussut ylös.’ Me siis puoliksi uskomme ihmeeseen, puoliksi epäilemme sitä. Mutta me uskomme siihen vain puolittain ja epäilemme puolittain, sillä asialla, joka tapahtui niin kauan sitten ja niin kaukana, ei tunnu olevan meille niin oleellista merkitystä, että meidän täytyisi tehdä ratkaisumme.”
Paavalille Kristuksen ylösnousemus merkitsi kaikkea. ”Mutta jos Kristus ei ole noussut kuolleista, turha on silloin meidän saarnamme, turha on myös teidän uskonne.” Kirkkojen Maailmanneuvoston pääsihteerille ylösnousemus ei sen sijaan merkitse mitään.
>> Et. 2, s. 152-154 <<
Uusi Testamentti puhuu selvästi sielun olemassaolosta sen erottua ruumiista. Jeesus ilmoittaa, että kuolema ei merkitse sielun tuhoutumista: ”Älkääkä peljätkö niitä, jotka tappavat ruumiin, mutta eivät voi tappaa sielua; vaan ennemmin peljätkää häntä, joka voi sekä sielun että ruumiin hukuttaa helvettiin” (Matt. 10:28). Kuolema ei merkitse, että sielu tai persoonallisuus katoaa; se tarkoittaa sielun erkanemista ruumiista (Luuk. 12:20). Sielu ei kuole. Ruumis on kuollut ilman henkeä (Jaak. 2:26).
Paavali puhuu kuolemasta ”täältä eriämisenä ja olona Kristuksen kanssa.” Sielun kuolemanjälkeisestä elämästä voi tuskin puhua selvemmin. Siksi tuntuu käsittämättömältä, että joku voi väittää oppia sielun kuolemattomuudesta Raamatulle vieraaksi. Kaikesta huolimatta nykyajan teologia opettaa, että kuolemattomuusajatus on lainattu pakanallisesta filosofiasta.
H. E. Fossdick torjuu ajatuksen tuomion ylösnousemuksesta näillä sanoilla: ”En henkilökohtaisesti välitä tuntea tulevan elämän yksityiskohtia, mutta olen kuitenkin varma siitä, että Raamatun vanhat puitteet, joiden taustana on heprealainen kuoleman valtakunta ja zoroasterilainen tuomiopäivä, eivät mahdu päähäni.” Reinhold Niebuhr lausuu ironisesti: ”Kristityn ei ole järkevää udella tietoja taivaan sisustuksesta tai helvetin lämpötilasta.”
Ruumiin ylösnousemus kielletään myös uskovilta. H. E. Fossdick sanoo: ”Raamatussa liittyy kuolemattomuus ruumiin ylösnousemukseen. Me käsitämme kuolemattomuudella vapautumista ruumiista.”
Professori C. J. Soedergren on sitä mieltä, että oppi ruumiin ylösnousemisesta on opinkappale, jolla on kammottavat ja kohtalokkaat seuraukset. Hän nimittää sitä ”materialistiseksi dogmiksi.”
Professori Gilbert Thiele kysyy: ”Syntyykö jonkinlainen kansainvaellus merten syvyyksistä, lukemattomista haudoista, katakombeista, kryptoista ja uurnista? Eikö ajatus ole liian mielikuvituksellinen merkitäkseen meille jotakin?”
Kuten näemme kieltäminen koskee kaikkea. Melkein kaikki, mitä Jumala on ilmaissut sanassaan, luomisesta ylösnousemukseen Kristuksen tulemuksen kautta, asetetaan epäilyksen alaiseksi. Luopumuksen synkät pilvet lepäävät raskaina kristikunnan yllä. Surumielisenä kaikuvat Jeesuksen sanat: ”Kun Ihmisen Poika tulee, löytäneekö Hän uskoa maan päältä?”
>> Et. 2, s. 147 <<
Opinkappale vanhurskauttamisesta yksin uskosta oli pääsyy siihen, että protestanttiset kirkot erosivat Rooman kirkosta. Vain jos edelliset luopuvat tästä uskonpuhdistuksen tärkeimmästä dogmista, tulee jälleenyhdistyminen kysymykseen. Paavinkirkko ei ole väistynyt kannastaan tässä kohdassa. Tridentin kirkolliskokouksen päätöslauselma on yhä voimassa: ”Jokainen, joka väittää, että ihminen vanhurskautetaan pelkästään Kristuksen vanhurskauden ansiosta – hän olkoon kirottu.”
>> <<
Mitä sitten edelleen tuohon ”kalakeittoon” tulee, joku minua enemmän kaanaankieliseen terminologiaan vihkiytynyt saattaisi sanoa: se ei sitten varmaankaan ollut Herrasta! Nimittäin, olin innoissani löytämästäni iPhonen Muistiinpanot -ohjelman ominaisuudesta naputelllut paljon enemmänkin aineistoa. Mutta kuinka ollakaan synkronointi tapahtuikin tällä kertaa iMacin tyhjästä puhelimen dataa pursuavaan vastaavaan osioon, jolloinka molemmat olivat tyhjää täynnä! Mutta näillä mennään.
Pieni lisäys vielä kuitenkin eilispäivän Hesarista. Yhdistettynä ylläolevaan julkilausumaan vanhurskauttamisesta, toimii ainakin jonkinlaisena Paavinkirkko ennen ja nyt -vertailuna. Uutinen tai kommentti, jota ei aivan heti kuvittelisi kuulevan kirkkoon läheisesti liittyvän instituution edustajan suusta. Kirkon, joka mitä todennäköisemmin tulee muodostamaan ainakin selkärangan ja vahvan rungon tulevassa maailmankirkkojärjestelmässä:
”Jos minut tapetaan, syy on tässä. Olen nähnyt Vatikaanissa asioita, jotka säikäyttäisivät jokaisen.” (”Paavin pankkiiri” Ettore Gotti Tedeschi, HS 02.04.2013).
Kaikuja periferiasta 