”Ja valvokaamme toinen toistamme rohkaisuksi toisillemme rakkauteen ja hyviin tekoihin.” (Hepr. 10:24)
”Minäkö ronkeli ruuan suhteen? Ei oo perää, ei oo perää…” Tuumiskeli Uuno Turhapuro kertoen kuitenkin samaan hengenvetoon vaimon osso buccoa -valmistaessaan jättäneen yhden ainesosan pois, josta toteamus: ”No eihän sitä sitten syönyt edes naapurin labradorinnoutajakaan!”
Muutama esimerkki siitä kuinka Suomen kristillinen kenttä koostuu mitä eriskummallisimmista aineksista. Olen lestadiolaisista vanhemmista lähtöisin, 10-lapsisen perheen kuopus. Muistikuvani ovat tosin varhaislapsuudesta kymmenvuotiaaksi, joten ihan päivitettyä tietoa minulla ei ole siitä leiristä. Sen verran nyt kuitenkin, että samaan aikaan kun tupakointia pidetään luonnollisena, on kaikkinainen ehkäisy syntiä! Ja että naispappeutta vastustetaan kiivaasti. ”Kuka sinut päästi?” -saattaa olla edelleen tiukka kysymys osoituksena siitä, että ei ole yhden tekevää kenen papin saarnan vaikutuksesta olet tullut uskoon! He ovat ymmärtääkseni edelleen jakautuneet vanhoillisiin -ja vähemmän vanhoillisiin. Liberalismista lienee silti uskaliasta mainita tässä yhteydessä?
Luterilainen kirkko taas on kunnostautunut… niin en oikein tiedä missä! Olen aikaisemminkin todennut heidän järjestelmänsä olevan sellainen, joka sallii vaikka itse belsebulin jäsenyyden. Siis olettaen että hänen vanhempansa, tai tarkemmin sanottuna äiti kuuluu kirkkoon. Eikä hän ole viitsinyt tai halunnut itse erota. Onko siis mikään ihme jos – ei ainoastaan liberaaliteologit, vaan myös ”ateistit ovat alttarilla?” Sillä heillähän ei tietääkseni edellytetä raamatullista uskoontuloa ennen kastamista ja seurakuntaan liittämistä. Olen toki enemmän kuin mielelläni väärässä tässä asiassa, ja valmis päivittämään tietoni.
Helluntailaiset (johon kastiin itsekin katson yhä kuuluvani, vaikkakin lienen tätä nykyä leimattu kerettiläiseksi) oikeine oppeineen kärsivät eräänlaisesta Pietari-syndroomasta. Tai totta puhuen en tiedä tiedostavatko edes kärsivänsä! Tällä tarkoitan ”vaikka kaikki muut niin minä en” -asennetta, joka pilkottaa taustalla seuratessani keskustelua, joka syntyi Juha Ahvion – mielestäni aiheellisesta toteamuksesta ettei liberaaliteologian tunkeutuminen helluntailintukotoonkaan ole pois suljettu. Vai olisiko meidän Herramme kenties erehtynyt murehtiessaan: ”Kun Ihmisen Poika tulee, löytäneekö hän uskoa maan päältä?” Metodeita meillä kyllä on perinteisesti löytynyt, kuten oheinen linkki osoittaa:
Jumalasta sanotaan että Hän on järjestyksen Jumala. Mutta me helluntailaiset tunnumme olevan ylpeitä siitä, että emme ole muodollisia ja meillä vallitsee jonkin asteinen opillinen kaaos sen sijaan, että olisi jokin kattava yhteinen linja kautta koko maan. Vähän niin kuin kukin tulkoon uskollaan autuaaksi -meininki. Helluntaikirkko -hanke tosin on yksi osoitus siitä, että kyllä on yritetty yhtenäistää. Mutta samalla konkreettinen osoitus, kuinka vaikeaa ja helposti kahtiajakautumista aiheuttavaa se on.
Noin neljäkymmentä vuotta helluntailiikkeeseen kuuluneena tiedän, ettei perinteeseen kovinkaan läheisesti kuulu ylipäätään keskusteleminen. Ei ainakaan siinä pienessä piirissä johon itse olen kuulunut. Eroja saattaa olla eri seurakuntien välillä. Pitkät perinteet sen sijaan löytyvät ongelmien maton alle lakaisemisessa ja kuoliaaksi vaikenemisessa, kuten olen ennenkin todennut. En tiedä onko se eniten johtunut siitä, että ei uskalleta, osata, vaiko ettei haluta puhua hankalista asioista. Onhan sekin mahdollista että ahtaimmissa aivoissa jo pelkkä ajatus keskustelemisesta on syntiä. Joten se, että asioista yritetään virittää nykyisin keskustelua, on positiivinen ja tervetullut asia. Olkoonkin, että näin alkuvaiheessa näyttäisi vielä puukot ja puntarit lentelevän eri leirien välillä. Mutta eihän Roomaakaan päivässä rakennettu.
Varsin oivallisena esimerkkinä helluntaikentän epäyhtenäisyydestä toimikoon eilinen Sateet Lähetä kokous, jossa vierailevana artistiryhmänä esiintyi brasilialainen Ana Paula ryhmineen. Tähän väliin totean olevani sen verran valuvikainen kummajainen, että minulle Herra näyttäisi edelleen ilmestyvän ”hiljaisessa tuulen hyminässä.” Mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö viihtyisi visuaalisesti ja taiteellisesti hyvin toteutetussa tilaisuudessa. Panin merkille upean, koko estradin takaseinän peittävän screenin, trussit, värivalot ja savukoneet!
Ainoa merkittävä ero meidän VH-iltojemme tarjontaan nähden oli, ettei siellä tarjottu korvatulppia, joka kyllä olisi ollut metelin vuoksi tarpeen! Se, mikä jäi askarruttamaan mieltä on, että miksiköhän samat asiat – trussit, savukoneet, värivalot ynnä muut näyttäisivät Seinäjoella olevan Herrasta. Kun ne täällä 120 kilometrin päässä Pietarsaaressa ovat perkeleestä?!
Kukaan ei tiedä.
Kukaan ei tiedä… tuumi John Ortberg humoristisesti upeassa puheessaan, jonka katsoimme videolta VH-illassa. Tuo oli vastaus hänen omaan kysymykseensä: miksi on olemassa Chicago? Aplodeista päätellen sisäpiirikasku upposi yleisöön. Suomeen sovellettuna Chicago pitäisi vaihtaa Soiniin tai Lehtimäkeen. Tuttu sanontahan kuuluu: Se vain on, niin kuin Soini ja Lehtimäki Suomen kartalla.
Kukaan ei tiedä myöskään sitä, mitä Uuno Turhapuron kommentti tekee tässä kontekstissa. Ellei sitten vihjeenä siitä että ronkeliuttakin on monen laista. Saattaa se tuo alun lainaus Raamatustakin tuntua näin paparazzi -aikakaudella tarpeettomalta kehoitukselta itsestään selvään asiaan. Mutta hyvää tarkoittaen sekin on tuohon laitettu.
Kaikuja periferiasta 