”Monet huutavat hyvyyttänsä kukin, mutta kuka löytää luotettavan miehen?” (Sananl. 20:6)
Firman kasvot ulospäin, – siinä määrittely johonka tutustuin monta monituista vuotta sitten. Eräs ystäväni soitti tuolloin ja kysyi, olisinko kiinnostunut hänen työskentelemässään yrityksessä vapaana olevasta tehtävästä. Sanoin olevani, ja niinpä sovittiin johtajan kanssa tapaaminen, muistaakseni lauantaiksi kyseisen yrityksen tiloissa. No, minä kyllä olin paikalla tälläytyneenä sovittuna aikana, ja pitkälle ylikin. Mutta eipä näkynyt johtajaa tekemään työpaikkahaastattelua!
Myöhemmin selvisi – samaisen ystäväni kautta – että kun johtaja oli kehittänyt vakanssille alussa mainitun (kursivoitu) tittelin, minä onneton menin puhelinkeskustelussa kysymään: onko se tsupparin vakanssi? Sillä sitähän se loppujen lopuksi, kaikessa raadollisuudessaan (periaatteessa) oli. Kolmipyörämopo vain olisi korvattu autolla.
No, ehkä vähän tärkeämpiä olisivat saattaneet ajettavat asiat olla.
Seuraukset olivat traagiset: ilmeinen herneen tunkeutuminen syvälle nenään sekä verinen loukkaantuminen. Ja, kuten joku jo saattaa arvatakin, meistä ei koskaan tullut yhteistyökumppaneita. Ehkä olikin parempi niin.
Vaimo oli eräänä päivänä huomannut paidan, jossa on etupuolella Kekkonen kädet puuskassa varustettuna tekstillä: ”Missä oikeus, missä vääryys?” Olin heti otettu, – kuten vaimo aivan oikein arvelikin – tuosta paidasta, ja olen siitä lähtien ahkerasti ja ylpeydellä sitä pitänyt päälläni.
Että miksikö?
Aivan ensimmäisenä siksi että minun arvoasteikossani Kekkonen oli Suomen viimeinen presidentti! Hän oli vielä isäntä talossa, mies jolla oli valtaa niinkuin kansan mielestä – näin uskallan väittää – pitääkin olla. Ja toisena vaikkapa siksi, että pieni provokaatio pitää mielen virkeänä.
Kekkosen jälkeen presidentin valtaoikeuksia on järjestelmällisesti karsittu. Joko kulloisenkin presidentin omasta tai valtaeliitin, – tai molempien yhdessä – tahdosta. Vai onko joku kuullut kansannoususta, jolla noita karsimisia olisi vaadittu? Jos on, minä olen sen missannut.
Nykyisin presidenttimme on korkeintaan ”firman kasvot ulospäin.” Tai pelkkä seurustelu-upseeri. Tai kyläluuta jonka ainoana huolenaiheena on: mikä mättää, kun ei minua ole sinne tai sinne kutsuttu. Silti vaalikeskusteluissa ovat odotukset korkealla jopa sen suhteen, että hänen pitäisi toimia arvojohtajana! Hassu logiikka, kun ensin pyritään tekemään presidentti-instituutiosta täysin arvoton, ja kuitenkin kaivataan virassa istuvalta arvojohtajuutta! Vaikka sellainen näyttäisi olevan hukassa kirkonmiehiltäkin, joilta sitä perinteisesti on voitu odottaa!
Enpä siis usko olevani ainoa, jonka mielestä presidentin ei pidä olla ”vie sie, mie vikisen” -tyyppiä vaan ISÄNTÄ kartanolla.
Niin, ja mitä muuten tuohon paitaan vielä tulee, sen ostaessasi tuet muun muassa mielenterveystyötä.
Kaikuja periferiasta 