72. God Bless America!

”Jos Herra ei huonetta rakenna, niin sen rakentajat turhaan vaivaa näkevät. Jos Herra ei kaupunkia varjele, niin turhaan vartija valvoo. Turhaan te nousette varhain ja myöhään menette levolle ja syötte leipänne murheella: yhtä hyvin hän antaa ystävilleen heidän nukkuessansa.”
(Psalmit 127:1-2)

 

Tulipa tuossa katsottua Perjantai -ohjelman jaksoa 26, jonka aiheena oli Amerikka. Siitä jäi jonkinlaiseksi korvamadoksi taiteilija Paola Suhosen kommentti, tai osa siitä. Jossa hän vertasi Trumpia Muppet Show -ukkeleihin. Aplodeista päätellen yleisön joukossa ei ollut monta toisinajattelijaa. Ei ollut vihapuhetta, eihän nyt toki. Sillä kommentoijana oli oikeata ehdokasta kannattava arvostettu taiteilija esittämässä oikeita mielipiteitä.

Saatan sieluni silmillä nähdä – siis jos kyse olisi ollut jostakin perussuomalaisesta juntista(?), ja pilkan kohteena Hillary Clinton – ainakin seitsemän toimittajaa täydessä konsensuksessa – työntämässä mikrofonia Soinin suun eteen, kysyen kuin yhdestä suusta: ”Sanoudutteko irti tuosta puheesta?”

Toisaalta, tuo Suhosen kommentissaan esittämä viittaus ei ehkä sittenkään ole ihan täysi sammakko. Hän ei ehkä tainnut tulla riittävän tarkkaan ajatelleeksi, että on niissä Muppet Show -hahmoissa – Kermitin ja niiden ukkeleiden lisäksi, – keskeisenä hahmona myös primadonna sika Miss Piggy, joka on täysin vakuuttunut siitä että hänet on tarkoitettu tähteyteen…

Nyt ovat vaalit ohi ja valinta tehty, ja parhaillaan on menossa Yhdysvaltain presidentinvaalien perinteiseen vaalitraditioon kuuluva, hävinneen osapuolen kannattajien kiukuttelu ja mellakointi. Samaan aikaan kun puolet kansasta juhlii voittoa, toinen puoli shokissa itkee ja repii hiuksiaan; ja ainakin noin niinkuin kuvaannollisesti multaa päänsä päällä.

Sivistyneesti sanottuna.

 
Valaistaanpa hieman fiktiota siitä miltä tuo touhu saattaisi näyttää kaukaa, poliittisesti epäkorrektien silmälasien läpi katsottuna. Edesmennyt appeni saattaisi sitä seuratessaan sanoa ”On se ihime paikka.” Vaalien kommentoinneissa ja kannanotoissa nousi toistuvasti esiin sivistyneisyys, tai sitten sen puute:

Kun vaaleissa lähestytään maaliviivaa, jolloinka finaalissa on enää kaksi ehdokasta – tai ”inhokkia”, kuten tuossa viimeisimmässä kalabaliikissa kävi ilmi – ja kalkkiviivat häämöttävät, taistelu käydään lähinnä siitä kumman kaapista löytyy enemmän luurankoja. Ja siitä kumman luurangoilla on upottavampi vaikutus.

Molemmat osapuolet mätkivät hartiavoimin toisiaan vuoroin valheilla, vuoroin puolitotuuksilla. Joskus jopa totuuksilla. Kansan pitää sitten osata valita kahden pahan – ”Nuijan ja tosinuijan”, ison ja vielä isomman pahan – välillä mieluiten edes sen vähemmän ison pahan. Toisin sanoen loogiseksi johtopäätökseksi koko ruljanssista jää, että valituksi tulee kahdesta suuresta roistosta se toiseksi suurin!

O tempora, o mores!

Eipä ole siis kovinkaan mairitteleva kuva maailman mahtavimman valtion päämiehen valinnasta, poliittisesti epäkorrektien silmälasien läpi katsottuna. Vai mitä?

 
Mutta Luojan kiitos että kyseessä on vain fiktio!

 
On se vaan raakaa touhua tämä demokratia! Apu -lehdessä esiintyvää kysymystä vapaasti tuunattuna lainaten: Missäs se Sivistys luuraa?

Ja mitä vielä fiktioihin yleisemmin tulee: Hyvä poliittinen häviäjä taitaa myös olla vähintäänkin yhtä fiktiivinen olento kuin Pieni Ihminen – joka aina vaalien alla jostain pulpahtaa esiin, – ja jonka asialla kaikki ehdokkaat kansakunnasta ja puoluekannasta riippumatta liikuttavan yksimielisesti ovat.

Enkä tiedä miten suvaitsevaisuus pitäisi (uudelleen) määritellä. Ehkä pitäisi laittaa koko termi jäihin toistaiseksi. Kunnes sille löydetään uusi uljas merkitys. Sillä juuri nyt näyttää menevän niin että: kyllähän sitä juuri ja juuri suvaitakin voi, jos ei tarvitse sietää toista mieltä olevia. Eikä varsinkaan hyväksyä sellaista voittajaksi.

 
Mutta summa summarum: Saattaa olla, että päästäkseen kunnolla sisälle amerikkalaisen peruskansalaisen sielun anatomiaan, on sitä varten hankittava aivan erityinen avainkoodi. Ilman sitä lienee turha edes yrittää ymmärtää esimerkiksi: miten soikion muotoista nahkapalloa kainalossaan kantavaa, ritarihaarniskaa muistuttavassa asussa juoksevaa henkilöä voidaan kutsua jalkapalloilijaksi!

Aivan vitsaukseksi asti televisiossa näytettävästä showpainista puhumattakaan. Mutta ei tuo neljän vuoden välein toistuva poliittinen mutapainikaan ilman koodia avaudu. Ei ainakaan helposti, ellet ole todella asialle vihkiytynyt!

En ole vihkiytynyt, enkä tiedä koodia, joten arvaamalla on yritettävä selvitä. Ehkäpä siihen on aivan turhaa ja tarpeetonta yrittääkään etsiä mitään kovin syvällistä selitystä. Saattaa näet hyvinkin olla niin, että Hollywoodilla on tuossa valtakunnassa niin kaiken kattava vaikutus kaikessa, kaikissa ja kaikilla elämänaloilla että johtoajatuksena vain yksinkertaisen pelkistetysti on: SHOW MUST GO ON!