”Älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan rauhaa maan päälle; en ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan. Sillä minä olen tullut ’nostamaan pojan riitaan isäänsä vastaan ja tyttären äitiänsä vastaan ja miniän anoppiansa vastaan; ja ihmisen vihamiehiksi tulevat hänen omat perhekuntalaisensa’.” (Matt. 10:34-36)
Derek Prince totesi äskettäin näkemässäni TV7 -puheessaan jokseenkin tähän tapaan: ”Korkea koulutus ei takaa sitä, että sitä olisi ilman muuta korkeasti valaistunut. Varsinkaan raamatullisissa asioissa. Olen itse korkeasti koulutettu, mutta olin näissä asioissa täydellisessä pimeydessä.”
Tulipa hän tuossa yhteydessä – sen lisäksi että totesi ”ammattifilosofeja tarvittavan yksinkertaisen asian tekemiseen monimutkaiseksi” – myöskin siteeranneeksi Yhdysvaltain 26. presidentin Theodore Rooseveltin, oppineisuuteen kantaa ottavaa kommenttia: ”Kouluja käymätön voi varastaa tavaravaunusta; akateemisesti sivistynyt voi nyysiä koko rautatien.”
Omana lisänäni tuohon luetteloon sanoisin että Raamatun saattamiseen vähintäänkin hämmentäväksi, tarvitaan teologeja. Käytössä lienee jo pitkään ollut teologinen Enigma (epäilen sen olleen ensi kertaa käytössä jo paratiisissa, jossa se muunsi selvän kiellon muotoon: ”onko Jumala todella sanonut?”), jolla häivytetään alun alkaen kansantajuinen tie jota kulkiessa ”-eivät hullutkaan” eksy, niin sakean sumun peittoon, että oikean tien löytäminen jo senkin takia on ihme.
Ehkäpä kyseinen koulukunta traumaattisessa kaihossa haikailee aikaa, jossa Raamattu olisi kirjoitetu vain latinaksi. Rahvaan ollessa lähes lukutaidotonta, eikä ainakaan latinan kielen taitoista; jolloinka heille voisi syöttää mitä tahansa ilman, että kellään olisi edellytyksiä nykyisen, koirien tekohammasmainoksen kommentin tavoin todeta: ”Et oo tosissas!”
Niin, mene ja tiedä.
Tämä aika kuitenkin arvostaa oppineisuuden – itseoppineista en tiedä; olkoonkin että joku on sanonut itseoppineen olevan ainoa oppinut, muut ovat opetettuja – hyvinkin korkealle. Luulenpa että jos Jeesus jostain syystä päättäisi piipahtaa lihallisessa muodossa tänne opettamaan; Hänellä tuskin olisi kovinkaan suuria mahdollisuuksia tulla kuulluksi. Hänellä kun ei tietääkseni ollut, eikä ole, edes yhtä loppututkintoa mistään yliopistosta; monesta tutkinnosta puhumattakaan.
Sehän se tässä pientä ihmistä hiukan ihmetyttää että evankeliumin julistaminen uskottiin oppimattomille kalastajille – taisi joukossa tosin olla yksi lääkärikin – eikä akateemisille piireille. Hovista puhumattakaan.
Toisaalta on niinkin (väärinkäsitysten välttämiseksi) että eihän oppineisuus suinkaan mikään synti tai vääryys ole, päin vastoin. Olen monesti koettanut sanoa – ainakin omalle jälkikasvulleni – että kyllä ne lapiohommat onnistuvat, vaikka olisikin tohtorin tutkinto plakkarissa; jos jostain syystä alkaa valkokaulustyö tympimään.
Tosin saattaa nykyisin niinkin käydä ettei ylikoulutettuna pääse lapioimaan. Mutta ei – ymmärrettävistä syistä – kuitenkaan toisin päin; lapiomiehen koulutuksella (kouluttamattomana) professorin vakanssille.
Kuitenkin hyvänä esimerkkinä siitä, että Jumala ei ehkä aseta meidän oppineisuuttamme aivan yhtä korkealle arvoasteikossa kuin mitä me ihmiset, toimii Mooseksen elämä. Hänet oli miehen ikäiseksi asti kasvatettu ”kaikkeen egyptiläisten viisauteen,” mutta jonka siitä tyhjentyäkseen piti toimia paimenena neljäkymmentä vuotta, ennenkuin hänet kelpuutettiin kansanjohtajaksi.
Vaikka nöyryys ja oppineisuus taitaa olla harvinainen, ellei mahdoton yhtälö; Mooseksesta Raamattu kuitenkin toteaa että: ”hän oli sangen nöyrä mies, nöyrempi kuin kukaan muu ihminen maan päällä.”
Paavalin kohdalla – joka oli koulutettu fariseus – prosessi oli lyhyempi; vainoajasta apostoliksi muutamassa päivässä. Mutta yhtä kaikki, kaiken kokemansa jälkeen hän itsetilityksenä piti kaiken siihen asti oppimansa roskana Kristuksen tuntemisen rinnalla.
Ryhdyin uteliaisuuttani ikäänkuin talonpoikaisteologisten silmälasien läpi katsovaksi tutkivaksi journalistiksi sen suhteen, millä kristikuntaa kenties eniten jakanutta – siis lukuun ottamatta liberaaliteologian voittokulkua, – lapsikastetta perustellaan. Kovinkaan paljoa liioittelematta voin sanoa ensireaktioksi syntyneen syvästä turhautumisesta purkautuva pyyntö: Jumala auta meitä!
Kimmokkeen tutkimuspäätökselleni sain kun kuulin – liekö ollut ensimmäinen kerta, vaikka vajavainen uskonvaellukseni on sentään jatkunut yli neljäkymmentä vuotta – väittämän, että se perustuu yhteen ainoaan raamatunjakeeseen: (Psalmi 51:7); niinpä uteliaisuuteni heräsi.
”Ravistettuna, ei sekoitettuna” lienee tuttu lause James Bond -elokuvia seuraaville; se kertoo millaisena tuttu agenttimme aina halusi juomansa. Tuosta sovellettuna: luettuna, ei tulkittuna – joka mielestäni on hyvinkin käypä jokamiehen käytäntö Raamatun tutkimiseen – Daavid kyseisessä jakeessa katumuksessa tuskailee omaa viheliäisyyttään, Naatanin paljastettua hänen aviorikoksensa Batseban tapauksessa.
Jos siitä sitten kyetään kokonainen oma teologiansa rakentamaan, sen täytyy perustua sille olettamukselle että ihmisellä on perisyntikeksinnön perusteella syntejä kassassa jo syntymähetkellä. Ennen kuin on ehtinyt tehdä ensimmäistäkään tekoa; ikäänkuin jo Aadamin ja Eevan synnit!
No, eipä tuo Psalmin jae loppujen lopuksi ole ainoa oljenkorsi, vaan ymmärtääkseni muun muassa perhekunnittain kastaminen, ja jopa juutalaisten ympärileikkauskäytäntö ovat asioita joista oppia sorvataan.
Kuten monesti on todettu: Raamattu on sellainen kirjakokoelma josta voi rakentaa lähes millaisen opin tahansa. Ellei välitä konteksteista eikä edes yritä selittää Raamattua Raamatulla. Minkä luulisi olevan luotettava tapa.
Niin, eipä paljon tarvitse liioitella tässäkään, jos sanon osuneeni pimeyden ytimeen; tai ainakin hyvin lähelle sitä. Kiitos kuitenkin nykyiselle internet -kaudelle, että kyseinen seikkailu suoraan suden luolaan on mahdollista tehdä turvallisen virtuaalisesti, ja selviytyä elävänä takaisin. Kunhan varoo menemästä fyysisesti itse paikalle.
Nimittäin se fanaattisuus jolla lapsikasteen puolustajat hyökkäävät toisin ajattelevaa kerettiläistä vastaan on suorastaan pelottavaa! Kätevästi ovat käsitteet käännetyt päälaelleen siten, että joka yrittää pitäytyä Raamattuun eikä eri kirkkoisien raapustamiin tunnustuskirjoihin, on kerettiläinen, itse isästä perkeleestä.
Olen joissakin yhteyksissä törmännyt – taisi olla viimeksi lähinnä helluntailaisuuden kriisiä käsittelevässä blogikeskustelussa – termiin ”ohut teologia.” Jolla termillä nimenomaan käsittääkseni kuitattiin helluntailaisuus.
Tuota termiä olenkin sitten siitä lähtien silloin tällöin märehtinyt ja maiskutellut miettien, mitähän kaikkea tuollakin tarkoitetaan. Tutkimuksen sitten edetessä huomasin hämmästyneenä saavani näin kerettiläisenä arvovaltaista seuraa itse Lutherista!
Olemme nimittäin kuulleet Lutherin sanoneen: ”Päättelemme että ihminen vanhurskautetaan yksin uskosta.” Kuin myös toistelleen sanontaa: ”Et voi estää lintua lentämästä pääsi yli, mutta voit estää sitä tekemästä pesää hiuksiisi.” Joista jälkimmäisestä voi päätellä että erilaiset houkutukset ja kiusaukset (yleensä väärin tekemiseen) Lutherinkin mielestä ovat kristityn arkipäivää. Mutta vasta toteutettuina tekoina muuttuvat synniksi.
Ellen ihan väärin muista, tuossa journalistisen tutkimuksen kohteena olleessa kommenttiketjussa todettiin jokseenkin tähän tyyliin: ”Se joka väittää Lutherin tarkoittaneen sitä mitä sanoi, että siis ihminen vanhurskautuu (yksin) uskosta, on kerettiläinen ja perkeleestä.” Ei siis mennyt, eikä mene Lutherillakaan niin kuin Strömsössä; kerettiläistuomio ensin katoliselta kirkolta, ja nyt vielä postuumisti omassa kirkossaan!
Paksua teologiaa totisesti on kyllä sanan kaikissa mahdollisissa merkityksissä se, että pieni lapsi on kastettava. Joko hätäisesti tai hätäilemättä, jonkun toisen – ennen häntä eläneen – syntien anteeksi saamiseksi! Ainakin minun Raamattuni toteaa jokaisen saavan aikanaan ”palkan omien tekojensa mukaan.”
Kiistämättömän selvää lienee kuitenkin se, että paratiisissa tapahtuneen lankeemuksen seurauksena synti on meissä niin valmiiksi integroituneena että heti kun opimme tekemään valintoja, ei mene kauankaan aikaa kun tulee ensimmäinen väärä valinta.
Jos näin ei ole, mistäköhän johtuu että tuskin kukaan koskaan on joutunut opettamaan lapselleen pahantekoa? Eiköhän se rehellisesti sanottuna meidän jokaisen kohdalla ole mennyt toisin päin. Hyvä käytös ja hyvät teot täytyy opetella.
Mutta vasta kun ”lintu on tehnyt pesän”, eli lankeemus on tapahtunut, se on muuttunut tehdyksi synniksi. Joko sydämessä, kuten Jeesus himoitsemiseen viitaten sanoi, tai käytännön tekona.
Eittämättömän selvää lienee myös se, jos rehellisiä ollaan, että lapsikasteesta kynsin hampain kiinni pitämistä tarvitaan ainoastaan kirkkojen jäsenmäärän kasvattamiseen ja -tai ylläpitämiseen. Kun Raamattuun asennoituu ”luettuna, ei tulkittuna”, unohtaen tunnustuskirjat, soveltamatta, säveltämättä; ei lapsikaste todellakaan hyppää siitä silmille. Ei ainakaan ilman ylivilkasta mielikuvitusta.
Vastaansanomattoman selvää on sekin, että jos lapsikastekäytäntöä noudattavat kirkot jostain syystä rupeaisivat raamatullisiksi. Toteamalla kirkon/seurakunnan jäseniksi vain ne, jotka suun tunnustuksella ovat julkistaneet henkilökohtaisen uskonratkaisunsa ennen kastetta; seurauksena olisi ainakin pienimuotoinen katastrofi. Mittava supistuminen kirkkojen jäsenmäärissä; taloudesta puhumattakaan.
Totesin eräässä toisessa yhteydessä ja toisella foorumilla Romun Jaakolle tästä samaisesta (lapsi)kasteen armosta tähän tyyliin: ”Sille joka sen saa selätettyä, on Lähi-idän kriisin ratkaiseminenkin pelkkä kakun pala.”
Joten sanomattakin selvää on sekin, ettei tuota selätystä tule aivan heti tapahtumaan. Jollei nyt sitten suurta ihmettä tapahdu. Mutta sitä ihmettä odotellessa, ja olipa sen asian kanssa niin tai näin, allekirjoittanut taitaa pitäytyä tässä turvallisen ohuessa, kerettiläisessä teologiassa. Jossa lapsi on otollinen viattomuuden tilassaan, kunnes oppii erottamaan hyvän ja pahan. Ja kasteelle mennään uskonratkaisun tekemisen jälkeen.
Kaikuja periferiasta 