”Sillä hänen näkymätön olemuksensa, hänen iankaikkinen voimansa ja jumalallisuutensa, ovat, kun niitä hänen teoissansa tarkataan, maailman luomisesta asti nähtävinä, niin etteivät he voi millään itseänsä puolustaa” (Room. 1:20)
Aivan heti ei tule mieleen Ennustukset toteutuvat -kirjasarjaa lukiessa, että on kulunut lähes neljä vuosikymmentä niiden painatuksesta. Ensimmäinen kirja tuosta neljän kirjan sarjasta on painettu vuonna 1974, ja viimeinen 1977. Jutut voisivat aivan hyvin olla peräisin tämän päivän ”kirkollisista uutisista.” Eivätkä niin sanotut vapaat suunnatkaan enää ole saastumattomia, vaan ovat saaneet, ellei muuta, niin ainakin maistiaisia ”modernistisesta hapatuksesta.”
Älköön siis kukaan tänä päivänä ympäriltään kuuluvia ääniä kuulostellessaan, ja sielunsa silmien eteen avautuvia näkymiä katsellessaan hämmästykö, nähdessään kivenkovan ateistin yhdessä modernistin kanssa kaulakkain samassa kuorossa, veisaamassa samaa virttä jumalasta jota ei ole!
Syyllistyn tässä – massiivisen kopioinnin lisäksi sen – tähän asti mielestäni kohtuullisen hyvin noudattamani periaatteen rikkomiseen – että sanottavan olisi mahduttava yhdelle a-neloselle. No, aina ei voi onnistua, ja eikös se niinkin mennyt että poikkeus vahvistaa säännön? Vilkaisin muuten tässä eräänä päivänä hätäisesti netistä, ja huomasin tämän sarjan olevan vaihtelevasti kaupiteltavana muutaman euron kappalehintaan. Vinkkinä sellaiselle joka saattaisi hankkia, jos ei maksa maltaita. Tässäkin postauksessa on edelleen kyseessä kirjoistakin osa 2, josta en näet ole vielä(kään) päässyt irti.
>> Et. 2, s. 31-34 <<
Liberaaliteogia eli modernismi esiintyy monissa eri muodoissa, ja sillä on monta nimeä. Se juontaa juurensa kahdeksannentoista vuosisadan rationalismista. Liberalismin voidaan toisaalta sanoa olevan rationalismin aateperinnön jatkaja, mutta sitä voidaan myös pitää yrityksenä tehdä tyhjäksi rationalismin ja radikaalin kritiikin hyökkäykset kristinuskoa vastaan.
Tämä merkillinen kaksinaisuus saa aikaan sen, että liberaaliteologia on omalaatuisimpia ilmiöitä kirkon historiassa. Vaikka modernismi on vaarallisin hyökkäys kristillistä uskoa vastaan, mitä koskaan on tehty, se esiintyy usein kristillisyyden pelastamisyrityksenä. Pelastaminen merkitsee silloin sitä, että ihminen modernisoi kristinuskon ja mukauttaa sen ajan vallitseviin käsityksiin. Professori S. Mowinkel esittää asian näin: ”Ihmisten tulee ilmaista uskonsa niin, ettei se joudu ristiriitaan ajan muun tietämyksen kanssa.”
Emme saa unohtaa liberaalisen teologian apologeettista (uskoa puolustavaa) puolta. Sitä on korostettu alusta alkaen meidän päiviimme saakka, ja monien tarkoitus on epäilemättä ollut vilpitön.
Valistusajan filosofit kävivät hyökkäykseen kristinuskon totuudellisuuden puolesta esitettyjä vanhoja filosofisia perusteluja vastaan. Kun sitten uuden ajan tiede syntyi, sen tulokset tulkittiin usein antikristillisessä hengessä. Näin tapahtui erityisesti silloin, kun kiivailtiin kehitysopin puolesta.
Tässä tilanteessa jotkut teologit pitivät välttämättömänä perinteisen teologisen järjestelmän uudistamista. Jotkut heistä katsoivat, että monia kirkon hallussaan pitämiä asemia oli mahdoton puolustaa eteenpäin rynnistävän luonnontieteen hyökkäyksiä vastaan. Ainoa keino ”kristinuskon pelastamiseksi” oli radikaali rintaman lyhentäminen. Teologian oli heidän mielestään pakko hylätä sellaiset kristillisen uskon kohdat, joita ei kyetä puolustamaan, voidakseen ”pelastaa” edes jotakin. Monet ajattelivat, että mitä vähemmän on puolustettavaa, sitä paremmin kyetään ”uskon” jäännös säilyttämään.
Käsitys, jonka mukaan kristinusko tarvitsee ”pelastamista”, on aina ollut ominainen liberaaliselle teologialle, ja ainoa keino modernistien mielestä on ollut kaiken sellaisen juurittaminen kristillisestä uskosta, mikä sotii tervettä järkeä vastaan tai on ristiriidassa tieteen väittämien kanssa.
Vanhemman liberaaliteologian yritykset poistaa kaikki yliluonnollinen Raamatusta ja evankeliumien ”riisuminen myyteistä” meidän aikanamme on nähtävä tätä taustaa vasten. Ihmeet estävät nykyajan ihmistä ottamasta vastaan kristinuskoa. Ne ovat hyödytöntä painolastia, joka on poistettava. Siksi vanhempi liberaaliteologia eliminoi yliluonnolliset tapahtumat Raamatun kertomuksista epäolennaisina. Ne eivät olleet tarpeellisia Uuden Testamentin sanoman vastaanottamiselle.
Moderni kerygmaattinen (julistuksellinen) ja eksistentiaalinen (olemassaoloa koskeva) teologia sanoo sitä vastoin tahtovansa poistaa mytologisen aineksen evankeliumeista ja Raamatusta ylipäänsä ja paljastaa mytologisten kuvausten ”syvemmän merkityksen” sekä tulkita ne eksistentiaalisesti. Tämä teologia joutuu tällöin omalaatuiseen tilanteeseen väittäessään toisaalta käyttävänsä tieteellisiä kriteereitä raamatuntulkinnassaan ja sortuessaan toisaalta niin hillittömään allegorisointiin, ettei sille ole vertaista maan päällä.
Muutamat teologit ovat ruvenneet tajuamaan tämän. Näin esimerkiksi Bultmannin oppilas Joachim Kahl, joka luopui kokonaan kristinuskosta, kun hänelle selvisi tällaisen raamatunselityksen epärehellisyys. Väiteltyään teologian tohtoriksi Kahl erosi äkkiä kirkosta vuonna 1967.
Kirjassaan Kristinuskon kurjuus hän kohdistaa murhaavan arvostelun aikaisemmin edustamaansa teologista suuntausta vastaan. Hän syyttää tätä teologiaa siitä, että se ei suhtaudu vakavasti Raamatun kirjaimellisuuteen, vaan korvaa sen uudella epäilyttävällä Raamatun selvien sanojen allegorisoimisella. Menetelmä ei ole rehellinen, koska se eksistentiaalinen tulkintatapa lähtökohtanaan edellyttää tekstissä olevan asioita, joita siinä ei ole sanottu.
Kahl ei muutenkaan anna modernille teologialle suurta arvoa. Hän kysyy, miten nykyaikaista nykyaikainen teologia oikeastaan on, ja väittää, että vanhalla ajalla elänyt Porfyrios edusti uskottavampaa raamatunkritiikkiä kuin meidän päiviemme modenistisimpien teologien edustama konsanaan.
Vanhemman ja uudemman liberaaliteologian vastakohtaisuus on, ellei juuri sanoilla leikkimistä, niin kuitenkin ajatuksilla leikkimistä. Koko ajan on kysymys samasta asiasta: yliluonnollisen kieltämisestä tai selityksillä mitätöimisestä.
Kun puhutaan ”Jumalan Sanan vapauttamisesta vanhentuneen maailmankuvan kahleista”, ei tarkoiteta etupäässä antiikin maailmankuvaa, joka on ristiriidassa kopernikaanisen kanssa. Pyrkimyksenä on korvata raamatullinen maailmanselitys, joka uskoi hengellisen todellisuuden olemassaoloon, maallistuneella maailmankäsityksellä, joka sanoo ”ettei ylösnousemusta ole, ei enkeliä eikä henkeä” (Apt. 23:8). Kuten huomaamme liberaalinen teologia on pohjaltaan pelkkää ikivanhaa saddukealaisuutta.
Liberaaliteologia edustaa epäilyttävää kristinuskon modernisoimista. Tällaista modernisoimista pidetään kuitenkin välttämättömänä, jotta kyettäisiin tyydyttämään niin sanotun modernin ihmisen tarpeita, ihmisen, joka elää maailmassa ”ilman mytologiaa”, eikä tunnusta minkään hengeksi kutsutun olemassaoloa.
Tämä ”moderni” ihminen ei sittenkään ole kovin yleinen ilmiö. Sen todistaa okkultisten liikkeiden suosio meidän päivinämme. Melkein tekisi mieli myöntää tohtori Ragnar Leivestadin olevan oikeassa. Hän näet sanoo, että ”todellisuudessa vain harvat ihmiset ovat omaksuneet nykyaikaisen tieteellisen maailmankuvan siinä määrin, että tuntisivat Raamatun mytologisen maailmankuvan itselleen täysin vieraaksi.”
>> Et. 2, s. 84-86 <<
Vaikka joku saattaa pitää väitettäni liioitteluna, emme pääse mihinkään siitä, että johdonmukaiselle liberalismille on sen kaikissa historiallisissa vaiheissa ollut tunnusmerkillistä yliluonnollisen eliminoiminen Raamatusta ja jumalallisen ilmoituksen kieltäminen.
Esimerkiksi Schleiermacher 1800-luvun alussa väitti, että teologian tutkimuskohteena eivät olleet Jumalan ilmoittamat totuudet vaan ihmisten uskonnolliset elämykset – ei se, mitä Jumala oli sanonut tai tehnyt, vaan mitä jotkut ihmiset arvelivat Hänen sanoneen tai tehneen. Raamattu alennetaan siis Jumalan Sanasta pelkäksi kokoelmaksi juutalaisten ajatuksia Jumalasta.
Sama perusnäkemys Raamatusta liberaaliteologialla oli kehitysteologian valtakaudella. Se esiintyy Barthilla ja Bultmannilla ja heidän oppilaillaan kahdennellakymmenennellä vuosisadalla. Yliluonnollinen, kaikki mikä todistaa Jumalan välittömästä ilmoituksesta, täytyy poistaa Raamatusta. Siksi naiivi väite, että liberaaliteologia on kuollut, on niin epärealistinen kuin suinkin mahdollista.
Mikäli tahdotaan erottaa vanhempi liberaaliteologia ja moderni eksistentiaalinen teologia jollakin tavalla toisistaan, niin erona on ehkä se, että edellinen piti Raamattuun sisältyvää yliluonnollista ainesta epäolennaisena, kun taas jälkimmäinen on säilyttänyt sen, mikä on tärkeää: suuret uskonnolliset ja eettiset peruslinjat. Uudempi teologia ei pyri enää kriittisesti poistamaan, vaan se tahtoo kriittisesti tulkita Raamattuun sisältyvää ”mytologista” ainesta. Se pyrkii löytämään Raamatun aikaan sidottujen ajatusten ja käsitysten ”syvemmän merkityksen.”
Edellä sanottu pitää paikkansa vain osaksi. Raamatun sisällön tulkitseminen, selittäminen uudella tavalla, ei todellisuudessa olekaan uutta. Liberaaliteologian tapana on aina ollut väärinkäyttää Raamatun sanoja omaksi edukseen. Ensiksi se riistää sanoilta niiden merkityksen ja raamatullisen sisällön. Sitten se käyttää niitä ilmaistakseen melkein päinvastaista kuin mitä Raamatun kirjoittajat ovat tarkoittaneet. Modernistit saattavat kieltää Jeesuksen sovituskuoleman ja puhua samalla kauniisti ja liikuttavasti ”rististä.” He voivat kieltää Jeesuksen ylösnousemuksen ja korvata sen fraasilla, että Hän on ”noussut ylös kirkon julistuksessa” tai ”noussut ylös niissä, jotka uskovat” ja muuta vastaavaa.
Kaikki tällainen on tietenkin halpamaista väärennöstä, mutta siitä huolimatta nykyaikainen teologia pitää mokomien ajatusten esittämistä yhtenä päätehtävänään. Se tahtoo poistaa myytit ja tulkita. Niin tekivät vanhat liberaalit, niin tekevät Bultmannin oppilaat tänäkin päivänä.
Vaikka liberaaliteologian ”historiallisen Jeesuksen” ja uudemman teologian ”kerygmaattisen Kristuksen” ero saattaa tuntua suurelta, molemmat Jeesus-kuvat esittävät ”toista Jeesusta” kuin se, josta Raamattu kertoo. Ero on oikeastaan vain siinä, että ”historiallinen Jeesus” on yritys luoda jonkinlainen pienennetty Jeesus-kuva, jota pidettiin totena ja oikeana, mutta ”kerygmaattinen Kristus” käsitetään epätodelliseksi mielikuvituksen tuotteeksi, jonka alkuseurakunta loi itselleen.
Vanhemman liberaaliteologian pyrkimyksenä oli sentään julistaa jotakin sellaista, mitä se piti totena ja oikeana, mutta meidän päiviemme eksistentiaalinen teologia on luopunut jopa tästä totuudellisuuden vaatimuksesta. Kerygmaattinen Kristus, julistuksen Kristus, voi oikeastaan olla täysin erilainen hahmo kuin se Jeesus, joka eli, kuoli ja nousi ylös ajassa.
>> <<
Näin pitkä postaus vaatii mielestäni loppukevennyksen, joka tässä tapauksessa samalla toimii mainiona huipennuksena ja muistutuksena siitä, kuka kuitenkin on herrojen Herra ja kuningasten Kuningas, ja sanoo loppupeleissä sen viimeisen sanan. David Pawson kertoi tapauksen yliopistomaailmasta:
Opiskelijoilla oli menossa vaihe, jossa he tutustuivat Ilmestyskirjaan, ja jonka vaiheen he kokivat raskaaksi ja vaikeasti ymmärrettäväksi. Tervetulleella väliajalla he pelasivat koripalloa voimistelusalissa. Salin perukoilla he näkivät vahtimestarin lukemassa jotain kirjaa, odottaessaan sitä, että saisi sulkea ovet pelin jälkeen. Opiskelijat huomasivat hämmästyksekseen vahtimestarin lukevan Ilmestyskirjaa, ja kysyivät: ”Ymmärrätkö sinä, mistä siinä puhutaan?” ”Tietysti”, hän vastasi, ”Jeesus voittaa!”