91. Eihän tästä mitenkään voi tulla hyvää!

”Minun kansani käskijät ovat lapsia,ja naiset sitä hallitsevat.Kansani, sinun johtajasi ovat eksyttäjiä, he ovat hämmentäneet sinun polkujesi suunnan.” Jesaja 3:12

”Vihastuttaaksesi konservatiivin, valehtele hänelle. Vihastuttaaksesi liberaalin, kerro hänelle totuus.”-Teddy Roosevelt

Kursivoitu ala-otsikko on tällä kertaa kaksi-osainen, josta ensimmäinen osa on edellisen postauksen uusinta. Johtuen siitä että tilanne ei juurikaan ole muuttunut – ainakaan parempaan suuntaan – ja toinen on suomennos, kuten valveutunut lingvisti jo ehkä tietääkin, tuosta Teddy Rooseveltin aina ajankohtaisesta, ja ehkä juuri nyt erityisen ajankohtaisesta kommentista.

Tuo tuossa oikealla oleva kuva sitaatteineen voisi hyvinkin olla allekirjoittaneen motto, mutta Kari ehti ensin (saatan silti pihistää sen itselleni). Ja kuten arvata saattaa, otsikkokin on lainaus. Se on Latela kuusi piste nollan videosta, eikä liity oikeastaan tässä kontekstissa mihinkään, mutta on jo jonkin aikaa soinut korvamatona. Ei ehkä ihan täsmälleen noilla sanoilla, mutta ajatus on sama. Tai ehkä se sittenkin liittyy! Sopii ainakin minusta tähän poliittiseen kontekstiin yllättävänkin hyvin.

Punaisesta viivasta punaisten linjojen kautta punaiseen linjaan

Koska meillä nyt on punainen hallitus, jota jossain määrin vihreä väri laimentaa(?), lienee  paikallaan mainita jokunen ajatus viivoista ja -tai linjoista. Kiannon romaani Punainen viiva kertoo että ”köyhien ainoa toivo paremmasta on saavutettavissa vain ”soli-sali-rattien” kautta, vetämällä punainen viiva vaalilappuun.” Tulee mieleen kysyä: olisikohan tuolla menetelmällä nyky-Suomessa ”vappusatanen” kenties realisoitunut?

Oheisessa pilakuvassa Obama tuskailee omien punaisten linjojensa kanssa, ja sokerina pohjalla Yhdysvaltojen nykyisen presidentin Joe Bidenin viesti, joka kertoo linjasta, jota hän itse ei aio ylittää: ”Ukrainan sodassa Yhdysvalloilla on selkeä ”punainen linja”, jota se ei missään olosuhteissa aio ylittää.”

Ala-otsikko ei mainitse punaista naamaa, mutta lisänä rikka rokassa. Nimittäin, netissä pyörivä, vuonna 2019 kuvattu video (Löytyy Suomen Uutiset – sivulta) esittelee Eero Heinäluoman ja Jussi Halla-ahon yhteenoton Venäjän kaasuputkihankkeista ja poliittisesta korruptiosta. Siinä Heinäluoma naama punaisena (sanotaan nyt, että ainakin kuvainnollisesti) puolustaa hanketta.  Jopa siinä määrin kiivaasti, että ”huutaa muiden keskustelijoiden päälle.”

Välikysymys

Sarkastisesti sanoisin, että välikysymys on luettelossa siksi, kun se tuntuu olevan niin tehokas, etten sanoisi mahtipontisen tehokas keino asioiden muuttamiseen politiikassa, että eikö siitä voisi – nyt kun tilanne itänaapurin toimesta on eskaloitunut Ukrainan sodaksi – sorvata jonkin sortin ulkopoliittinen versio, jolla voitaisi mennä Venäjän Duumaan sanomaan Putinille suorat sanat. Kuten Spede ja Vesku taannoisessa sketsissään?

Ironia

En tiedä, olenko se vain minä, vai ovatko muutkin huomanneet. Mutta minun mielestäni on kyllä melko ironista, että YLEn toimittaja, mikrofoni suun edessä irvailee sitä, kuinka Venäjän valtamedia suoltaa kansalle yksipuolista ja valheellista propagandaa! Puolustusministeri Kaikkonen sanoi puheensa loppukaneettina tutut sanat: ”Sodan ensimmäinen uhri on totuus.”

Tämän kaiken poliittisesti epäkorrektina – tai pitäisikö sanoa: poliittisesti epäkorrektin vuodatuksen – yhteenvetona on: maailma on sekaisin, ja ilman jonkin asteista jumalallista väliintuloa: ”Eihän tästä mitenkään voi tulla hyvää!”

81. Katoamaton kansanperinne

”Matkalaulu; Salomon virsi. Jos Herra ei huonetta rakenna, niin sen
rakentajat turhaan vaivaa näkevät. Jos Herra ei kaupunkia varjele, niin turhaan vartija valvoo. Turhaan te nousette varhain ja myöhään menette levolle ja syötte leipänne murheella: yhtä hyvin hän antaa ystävilleen heidän nukkuessansa.” (Ps. 127:1-2)

 

Ensin jokunen ajatus vielä tämän kertaisesta ”kirjallisuusmatineasta.” On kirjoja, joita ei tahdo malttaa laskea käsistään, kun on päässyt alkuun. Ja sitten on niitä joiden kanssa ei millään tahdo päästä etenemään. Saatikka että saisi kokonaan luettua. Eräänkin kirjan – jonka lukemista kyllä yritin, ja pääsin jopa, noin viisisataasivuisen opuksen sivulle 134 – kohdalla mieleen nousi Jope Ruonansuun repliikki: ”Onko pakko jos ei taho?” Ja päätin ettei ole. Vain poliittinen korrektiuteni estää mainitsemasta kirjan nimeä. Jäi siis sen kokoinen aukko sivistykseen.

Berlin Alexanderplatz tuossa odottaa vuoroaan, enkä tiedä tulenko lukeneeksi. Sillä eiköhän tuo tullut menneiden vuosien TV-sarjana tutuksi. Tosin on tuttua sekin, ettei mikään toteutus tee täyttä oikeutta alkuperäisversiolle. Kirja ansaitsee kuitenkin maininnan jo senkin vuoksi, koska olemme tällä kertaa sen verran saksalaisten ympäröiminä, että tuntuu lähes siltä kuin tuo olisi osoitteemme.

Kaksi ei vaihdu. Näin saattaisi kuulua takavuosien sinappimainoksen vapaamuotoinen ”referaatti” politiikkaan siirrettynä. Toinen on…: vaatii lyhyen referoinnin klassikosta, jossa saksalainen, amerikkalainen ja suomalainen; toisen maailmansodan jälkeen, rehvastelivat maidensa lääketieteellisillä saavutuksilla. Ja jossa suomalainen (tietysti) veti pisteet kotiin: ”Kun meidän poikamme palasivat sodasta päättöminä, kirurgimme tekivät heille puusta päät: ja he ovat nykyisin kaikki hallituksessa.”

Kiinnitin Twitter -tiliini twiitin, jossa muistellaan kaiholla aikaa, jolloin presidentit vielä olivat Kekkosia. Siihen voisi hyvinkin vielä lisätä: ja presidenttejä!
Kekkosen aikaa voisi muistella vaikkapa jatkuvuuden aikana. Yhden – mahdollisesti lievähköksi sora-ääneksikin tulkittavissa olevan – määritelmän muistan tuostakin kaudesta tosin kuulleeni. Ajalta jolloin vihapuhe-termiä ei vielä oltu edes keksitty, vihapuhepoliiseista puhumattakaan: ”Urho ensimmäinen yhä.”

Niin se taitaa olla, mitä kansanperinteeseen tulee, että ainakin noista sota-ajoista lähtien puupäät ovat istuneet hallituksissa. Siis jos kysymme kulloiseltakin oppositiolta. Sillähän ei ole kovinkaan suurta merkitystä, että käytännössä osat saattavat vaihtua sykleissä: tämän päivän oppositio on eilispäivän hallitus. Ja kääntäen taas tulevaisuudessa. Ehdokkaatkin valtaosin samat. Koska äänestävän kansan poliittinen muisti on tunnetusti äärettömän lyhyt. Joka tapauksessa edelleen taitaa olla niin, että ”kooma” kiehtoo eniten. Nukkuvat jatkavat vaalikaudesta toiseen suurimpana puolueena.

Katoamatonta kansanperinnettä alkaa jo nykyisin myös olla Paavo Väyrysen ehdokkuus Suomen presidentinvaaleissa. Elikkä se toinen ”referaatti”, vaihtumattomuus-sarjassamme: Toinen on… Ellen juuri nyt – sattuneesta syystä – olisi jopa riipaisevan tietoinen ihmisen katoavaisuudesta: saattaisin erehtyä luulemaan, että – olivatpa äänestysprosentit ja olosuhteet mitkä tahansa: kaikissa tulevissa Suomen presidentinvaaleissa täältä ikuisuuteen – yksi takuuvarmasti ehdokkaana esiintyvä olisi juurikin hän.

37. Ristityn vaellus

”Ja hän sanoi heille: ”Menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille. Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu; mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen.”” (Mark. 16:15-16)

John Bunyanin klassikkoteos, johon otsikko hämärästi viittaa, ja jonka minä vielä hämärämmin muistan joskus lukeneeni, on kirjoitettu kärsimyksen keskellä. Wikipedia tietää kertoa hänen kirjoittaneen ensimmäisen osan vuonna 1675 ollessaan vangittuna luvattomasta saarnaamisesta! Jotkut ovat jossain joskus todenneet historian toistavan itseään, saapa nähdä. Kärsimys näyttää muutenkin olevan avainroolissa kristityn vaelluksessa kautta aikojen. Meillä tänä päivänä ovat asiat sen verran hyvin, että suurimmat kärsimykset liittynevät siihen, kun joudumme sietämään toisiamme. Ehkäpä siinä piileekin salaisuus, miksi hajaannus on todennäköisempää kuin yhteen kasvaminen. Sotien mukanaan tuomat kärsimykset saavat tunnetusti kansan unohtamaan keskinäiset kaunansa, ja puhaltamaan yhteen hiileen.

Tämä on siis tuosta teoksesta, tai sen nimestä moderni, hyvinkin kiteytetty versio: koeputki – koulutusputki – uraputki – eläkeputki – koiranputki. Noista viimeisen siinnellessä (kuten allekirjoittaneella) huojentavaa on se, ettei ole minkäänlaisia suorituspaineita mihinkään suuntaan. Ensimmäinen vaihe taas pidemmälle vietynä nostaa sielun silmien eteen huolestuttavia, suorastaan pelottavia näköaloja:

Kuvittelepa vaikka kaksisataa kloonia Kataisesta Arkadianmäelle! Meillähän saattaisi olla kaksisataa veronmaksajien rahoilla Himaselta tilattua sepustusta nykyisen, kustannuksiltaan suolarahaksi vähätellyn yhden sijaan! Sitä voisi jo kutsua taloudelliseksi katastrofiksi, tai jopa kauhuskenaarioksi!

Keskivertokirkollisen ihmisen on jo jonkin aikaa sanottu tarvitsevan pappia kolmesti: ristiäisissä, häissä ja hautajaisissa. Tuostakin päivitetty, modernimpi versio taitaa karsia pois kaksi ensimmäistä – nykyisin poikkeuksena tietenkin samaa sukupuolta olevat, jotka ehdottomasti haluavat, jopa vaativat saada papin siunauksen liitolleen – mutta taivaaseen haluaa jokainen tulla siunatuksi sitten hautajaisissa, jopa ateistikin. Niin, tai en ole ihan varma, mutta taitaa se ateistikin olla ristitty?

Sosiaalisessa mediassa saalistaessaan (joka muuten mitä ilmeisimmin on keksitty siksi, että meillä vähemmän sosiaalisillakin olisi jokin kanava) sitä törmää enemmän ja vähemmän kummallisiin ilmiöihin. Kuten esimerkiksi siihen ettei homo-asia olekaan ainoastaan sekulaari-vihervasemmisto-abortti-eutanasia  -sektorin  ydinkynnyskysymys! Homo-ilta tuli ja meni – taitaa viimeisimmästä olla pian kolme vuotta – mutta yhä vain jotkut jaksavat – ja mikä ihmeellisintä – ”meikäläisissä” piireissä! Muistan, uskoontuloni aikoihin, kun lähestulkoon kaameinta mitä uskovalle voisi tapahtua – ja jota minua yritettiin hyväntahtoisesti varjella kuulemasta – oli, että jotkut seurakunnan jäsenet olivat aktiivisia politiikassa. Oi niitä viattomuuden aikoja!

Näitä mietiskellessäni media räväytti uusimman, tai pitäisikö sanoa uusvanhan ilmiön tietoisuuteen. Nimittäin Pirkko Jalovaaran demonikokoukset. Arvelinkin, ja jopa veikkasin,  että siinäpä seuraava loputtomien juupas – eipäs keskustelujen aihe meikäläisten piirissä. No, toistaiseksi olen hämmästyksekseni havainnut vasta ateistien syttyneen aiheesta!

Ironista, etten sanoisi surkuhupaisaa näissä kohuissa homo-illasta lähtien on ollut se, että kun joku yrittää sanoa löytäneensä Raamatusta jotain, se saa välittömästi aikaan paniikinomaisen pakokauhun, seurauksena valtaisa joukkopako kirkosta!  Ja mikä kaikkein kummallisinta, hyperventilointi tuntuisi olevan vakavimman asteista juuri niiden keskuudessa joiden tulisi kyetä kansaa valistamaan, näilläkin alueilla.

Perkeleitä onko heitä lienee enemmän kuin paikallaan kysäistä, sillä enkeleistähän tuo kysymys on jo useamminkin esitetty. Ellen väärin muista, jopa sen niminen elokuvakin on joskus tehty, tosin se saattoi aiheeltaan olla muuta kuin mitä nimen perusteella voisi kuvitella. Pelkkä vilkaisu Raamattuun, silmät avoinna, riittää antamaan vastaukseksi että kyllä on, molemmissa löytyy.

Ihan omana mielipiteenäni sanoisin, liittyen tuohon ajankohtaiseen demonikokousmaniaan, että ”näiden merkkien” olisi hyvä seurata vaikkapa ihan meitä kaikkia kristittyjä, vieläpä runsaasti. Mutta ikäänkuin bonuksena evankeliumia saarnattaessa. Esimerkkinä Pietari, jonka saarnamatkoilla jopa varjon lankeaminen riitti.

Poliittinen, ketään loukkaamaton korrektius on muuten eduskunnassa viety niinkin pitkälle, ettei valehtelijaa saa sanoa ainakaan Arkadianmäellä valehtelijaksi, vaan on löydettävä muita tapoja asian ilmaisemiseksi. Kyseinen ”hypokratismi” lienee synnyttänyt termin: takinkääntäjä.

Kirkkoihin ja seurakuntiin tuo korrektius istuu huonosti, ainakin mikäli aiotaan säilyttää Raamatun auktoriteetti opillisena ohjenuorana. Mutta ei se näytä estävän ainakin yrittämästä. Ketään loukkaamaton evankeliumi, onko sellainen oikeastaan evankeliumia ollenkaan? On kai vähintäänkin uskallettava sanoa: ”tehkää parannus”, jos aikoo saada ihmiset ymmärtämään missä mennään. ”Loukkaako tämä teitä? Mitä sitten, jos…”, kysyi Jeesus opetulapsiltaan Johanneksen evankeliumin kuudennessa luvussa. Nämä olivat juuri todenneet Jeesuksen puheen ”sietämättömäksi”, jota ei voi kestää.

Totuus on että meitä kivipäitä ei tule kohdella silkkihansikkain jos mielii saada jotain kunnollista aikaiseksi.