52. Ranking-lista

”Katso, minä tulen pian, ja minun palkkani on minun kanssani, antaakseni kullekin hänen tekojensa mukaan. Minä olen A ja O, ensimmäinen ja viimeinen, alku ja loppu.” (Ilm. 22:12-13)

Richard Dawkinsin olen jo aikaisemmin ”rankannut” omassa pienessä mielessäni lempiantisankareitteni ykköseksi. Kakkos-sijaa hätyyttelee melko voimallisesti juuri tällä hetkellä kotimainen kirjailija Jari Tervo. Hänen kirjojaan en tosin – toisin kuin Dawkinsin, jonka Jumalharha löytyy hyllystäni – ole lukenut vielä yhtäkään. Olenkin todennut Tervosta, että – sinä päivänä kun hän uskaltaa tehdä Koraanin kanssa yhtä ”miehekkään ryhtiliikkeen”, kuin mitä Raamatun kanssa tuli Uutisvuodossa rehvasteltua – saatan ehkä harkita jonkin hänen kirjansa lukemista.

Koraanin – ja sitä myötä kaikkien islamiin liittyvien arvojen pyhittäminen; sekä niihin liittyvä konsensus; ettei niitä missään tapauksessa pidä loukata tai kyseenalaistaa – tuntuu hieman oudolta yhteiskunnassa, jossa media kynsin hampain pitää kiinni sanan -ja ilmaisun vapaudesta; joihin vedoten minkään ei enää tarvitse eikä se saa olla pyhää. Yhteiskunnassa, jossa suoranaisena buumina tuntuisi olevan arvojen – mitä raamatullisempien, sitä varmemmin – täydellinen alasajo ja romuttaminen.

Ellei tässä vieraitten arvojen suorastaan ylikorostuneen vieraskoreassa pyhittämisessä sitten kuitenkin pohjimmiltaan ole kyse (runsaasti rummutetun) suomalaisen sisun täydellisestä puuttumisesta. Tai kaikessa raadollisuudessaan ihan puhtaasta itsesuojeluvaistosta (veikkaan jälkimmäistä), joka sittenkin saattaa olla viisautta. Sisuun -tai sen mahdolliseen puuttumiseen viittaamalla en kuitenkaan tarkoita ketään yllyttää. Sitä vain toivoisi tasapuolisuutta, tai pitäisikö sanoa kovasti muodissa olevaa tasa-arvoisuutta – suhtautumisessa myös omiin, perinteisesti hyviksi todettuihin kristillisiin arvoihimme.

Useammin kuin kerran tässä matkani varrella olen mietiskellyt Johanneksen evankeliumista löytyviä Jeesuksen sanoja: ”…teille on hyväksi, että minä menen pois.” Noita nimenomaisia sanoja, hieman eri merkityksessä, kuin mitä niillä lainatussa (tarkat viittaukset jätetty tarkoituksellisesti pois, että jää vähän salapoliisityötä) kohdassa tarkoitetaan. Alla esiintyvät, samaisen evankeliumin, ikäänkuin vuoropuheluksi poimitut kohdat kertonevat, että jos olit varautunut Jeesuksen seurassa myötäkarvaan silittelyyn, jouduit kyllä pettymään melko pahasti.

Kyseessä ei todellakaan ollut, eikä ole, poliittisesti korrektin – ketään loukkaamattoman – evankeliumin julistaja! Opetuslasten toteamus erään Jeesuksen puheen jälkeen: ”Tämä on kova puhe, kuka voi sitä kuulla?” Johon vastaus: ”Loukkaako tämä teitä?” Ja myöhemmin: ”Tahdotteko tekin mennä pois?” Meille tänä päivänä taiteilijan näkemyksenä tarjoiltu kuva harmittomasta, lähinnä 60-70 -lukujen ”make love, not war” -kylttejä kanniskelevien – vapaata rakkautta julistavien hippien kulttuuriin sijoittuvasta Jeesuksesta – ei myöskään tee oikeutta sille kuvalle, minkä Raamattu huolellisemmin luettuna Hänestä antaa. Kannattaa tutustua koko kuvaan, eikä vain yhteen osa-alueeseen.

Tuoreimpana virikkeenä näille (hajanaisille) ”teille on hyväksi” -ajatuksille toimivat nämä Playa del Inglesin kauniin Templo Ecumenicon käyttövuoroihin, tai ehkä tarkemmin: käyttötarkoitukseen liittyvät tapahtumat. Ellen nimittäin ihan väärin lukemaani muista, ainakin Vepsän konsertin yhteydessä esiin nousi – sittemmin molemmissakin tapauksissa esiintyneen – papin närkästys kirkon käyttämisestä konserttisalina. Josta jo aikaisemmassa yhteydessä totesin tapahtumiin liittyväksi ironiaksi sen, että vain katolista pappia näyttäisi Jeesuksen tavoin ”kuluttavan kiivaus” Jumalan huoneen oikeasta käyttötarkoituksesta!

Ainakin Suomessa käytäntö (kirkkokonsertti) taitaa olla sen verran itsestään selvää, että perusluterilainen – eikä enää voida täysin sulkea pois edes perushellariakaan – ihmettelee huuli pyöreänä: mikäs tässä oikein mättää!? Tarvitseeko siis toisaalta suurestikaan hämmästellä sitä, että kyseinen katolisen papin purkaus herättää närkästystä ja paheksuntaa? Yhteisössä, jossa jopa ”ateistit ovat alttarilla”, ja jossa lähestulkoon varmimmin hysteerisen joukkopaon kirkosta aiheuttava sanoma alkaa sanoilla: Raamatussa sanotaan että…?!

”Teille on hyväksi” -näin uskon, siis muussakin kuin siinä alkuperäisessä ja tärkeimmässä merkityksessä. Sillä näin ollen meille on jätetty jonkin verran taiteilijan vapauksia oman rakennuksen sommittelussa. Joista sitten aikanaan käy ilmi, kenen rakennus kestää. Siis sitten kun Hän aikanaan palatessaan kenties kilistelee avaimia todeten: No niin, tytöt ja pojat, rakentaminen loppuu; on sulkemisaika.

35. Näkökulmia

”Joka ei ole minun puolellani, on minua vastaan, ja joka ei yhdessä minun kanssani kokoa, se hajottaa.” (Matt. 12:30)

Kaikki käyttävät Karlssonin liimaa paitsi minä, sillä minä olen aasi.

Moni muistanee vielä tuon takavuosien, mielestäni onnistuneen mainoksen, aasin kuvineen. Elettiin viatonta ja autuasta aikaa, jolloinka ei tiedetty mitään kavartaalitaloudesta. Mainoksia ei tungettu agressiivisesti joka tuutista joka hetki kuluttajan tajuntaan. Tuo mainos liimatuubipaketin kyljessä ei kirkunut, sai vain hyvälle tuulelle ja liima teki kauppansa. Oi niitä aikoja!

Mutta mitä näkökulmaan tulee, aluksi pieni valaiseva esimerkki siitä mitä se ei ole. Toimii samalla, tosin lievähkönä – ehkäpä harmittomanakin – esimerkkinä työpaikkakiusaamisesta. Takavuosien ammattikurssilla oli kaikille jaettu kymmenkunta henkilökohtaista pientä pyöreää laattaa työkalujen lainaamiseen varastosta. Käytännöllä pyrittiin estämään mahdollisia työkalujen katoamisia. Jokainen joutui myös vuorollaan toimimaan varastomikkona. Erään tytön ollessa vuorossa jotkut koiranleuat keksivät pyytää näkökulmaa, aiheuttaen epätoivoisen ja tuloksettoman etsinnän. Se EI siis ole työkalu tai mittalaite.

Minulla on kirjahyllyssäni tulisieluisen (edellyttäen että se ateistin kohdalla on mahdollista) uusateismin apostolin, Don-etuliitteelläkin ”kunnioitetun” Richard Dawkinsin kirja nimeltä Jumalharha. Tuossa kirjassa hänen voidaan sanoa laittavan peliin koko terävän älynsä, oppineisuutensa – jopa arvovaltansa – taistelussa sellaista vastaan, jota ei ole olemassa! Hassua, vai mitä? Tässä valossa tarkasteltuna voitanee sanoa hänen ansainneen paikkansa erään toisen kuuluisan, tuulimyllyjä vastaan taistelleen surullisen hahmon ritarin rinnalla.

Saatan olla kieroutunut, mutta Dawkins on lähestulkoon minun suosikkiantisankarini. Joka jostain syystä tuo mieleeni lapsuusajan Musta Pekka-korteilla (Musta lienee nykyisin sensuroitu) pelatun lasten korttipelin nimeltä Hullunkuriset Perheet. Mutta asiaan palatakseni. Jos siis Dawkins (ja opetulapsensa) luopuisi älykkäästä itsepetoksesta ja saisi vaikkapa vain rehellisyyden puuskan, hän toteaisikin olevansa paremminkin Jumalan vastustaja kuin kieltäjä!  Miten se sitten vaikuttaisi noihin hänen ateismia suitsuttavien kirjojensa myyntituloihin, onkin ihan toinen tarina.

Kymmenykset ovat joillekin meille kristityille aika hankala pala purtavaksi, johtuen siitä – kuten olen ennenkin todennut – että lompakko tahtoo olla se, joka nihkeämmin pelastuu. Törmäsin hiljattain ajatukseen siitä, annammeko kymmenykset ajastamme Jumalalle. Outo ajatus siinä valossa että Paavali toteaa meidät ”Kristuksen orjiksi.” Eipä taitaisi onnistua maalliselta orjalta antaa vain kymmenykset ajastaan isännälle?

Me kristityt olemme muutenkin ikäänkuin huokaisemassa helpotuksesta, kun meidän ei tarvitse välittää Vanhan Testamentin lakiliitosta raskaine rajoituksineen. Olkoonkin että Jeesus sanoi tulleensa täyttämään lain, ei kumoamaan. Kuten alussa lainattu raamatunkohta osoittaa, Jeesus antoi meille työkalun sen määrittelemisessä, missä milloinkin mennään ja kuka milloinkin kuuluu mihinkin kastiin. Kokolailla radikaali ja tyhjentävä kahtiajako, eikö totta? Hän myös jopa tiukensi joitakin jo ennestään tiukkoja sääntöjä. Ja tämä kaikki Uuden Testamentin puolella! Tästä kulmasta nähtynä ”teille on hyväksi, että minä menen pois”, saa ainakin minun silmissäni yhden uuden ja merkittävän ulottuvuuden.

Mutta mainontaan ikäänkuin loppukaneettina palatakseni. Minulla on tapana kuunnella Novaa. Siellä pyörivät – sen lisäksi että samat kappaleet – myöskin samat mainokset, vieden joskus ihmisen sietokyvyn äärimmäiselle rajalle asti. Vai mitä tuumaatte liioittelemattomasta Honda-miehestä? Joskus tuo mainos – johon ilmeisesti veitsi kurkulla työtään tekevät mainosmiehet kehittelevät epätoivon vimmalla mitä typerämpiä jatko-osia, – saisi minut mahdollisesti raastamaan hiukset päästäni ellen olisi jo kalju. Tai pitäisikö sanoa (jälleen erästä tuntemaani henkilöä lainaten), viiltämään ranteet. Ainakin hampaat ovat jo kokolailla kireällä.

En tiedä onko kaikki julkisuus hyvää julkisuutta, kuten sanonta kuuluu. Mutta ainakin tuo mainos on jäänyt mieleen. Toisaalta mikä tahansa jää mieleen jos sitä joutuu kuuntelemaan kymmeniä kertoja päivässä. Honda-mies saattaisikin toimia tehokkaana kuulustelumetodina puristettaessa tietoja, joita ei muuten saisi. Eipä aikaakaan kun ihminen olisi valmis tunnustamaan ihan mitä tahansa, päästäkseen kuulemasta Hondan erinomaisuudesta. Sitten olisi tietenkin niitä joilla jokin naksahtaisi jo alussa aiheuttaen ryntäyksen Honda-liikkeeseen. Näitä naksahduksen kokeneita näkyy muuten pelottavan, suorastaan huolestuttavan paljon liikenteessä. Mutta molemmissa tapauksissa mainos on tehnyt tehtävänsä!

Että miksikö kaikesta huolimatta kuuntelen noita mainoksia sen sijaan, että sulkisin radion? Kenties johtuu siitä että olen aasi.